Sähköpostiin oli tullut sunnuntain agilitykisojen kisakirje ja lähtölistat. Välittömästi viestin huomattuani, rupesin tärisemään sekä mahassa velloi. Miksi, oi miksi, ihmisen pitää olla niin älytön jännittäjä?! Oon tässä miettinyt, että mikä sen jännityksen loppujen lopuksi aiheuttaa - epäonnistumisen pelko, toisten ihmisten katseen alla oleminen vai jokin muu?
Agilityssä pienikin virhe saattaa nostattaa tuomarin kädet hylätyn tuloksen merkiksi. Ja koen kuitenkin, että se on mulle ihan ok, koska minulla on koira, joka on oikeasti nopea sekä lukee jokaista liikettäni liiankin tarkkaan, enkä minä koe itseäni vielä niin hyväksi ohjaajaksi. Tällä hetkellä haen meille vielä kisavarmuutta ja hyvin soljuvia ratoja enkä odota, että ne nollat sieltä lähtee heti tippumaan. Mutta. Tiedän, että me ollaan tarpeeksi hyviä, että ne nollat olisi meille ihan oikeesti helppo homma. Ja eihän ne ykkösluokan radat kovin paljoa vaadi, kun esteosaaminen on hyvällä tasolla. Pitäiskö meidän kuitenkin saada ykkösluokasta nollat kasaan suhteellisen nopealla vauhdilla? Onko se vaan sitä, että kaikessa pitäisi onnistua kerralla, jotta voi sanoa olevansa hyvä? Ei todellakaan, mutta välillä tuntuu, että jokin osa aivoista vääntää tämän asian näin.
Hutille olen suunnitellut BH-koetta toukokuun alkuun. Mitään suurta treenisuunnitelmaa ei olla tehty, palkattomuutta pitäisi treenata, mutta edelleen väitän, että eiköhän se tottispuoli ole aika hanskassa. Kaupunkiosuudessa en usko olevan ongelmia, ainoastaan yksin jättäminen saattaa aiheuttaa piippaamista. Tätä voin ja pitää treenata, mutta joskus mietin, että en kokeeseen mene ennen kuin tuo "ongelma" on poissa. Miksi? Se ei ole, ainakin niin veikkaan, hylkäävä virhe. Eikä se siinä tilanteessa tule häiritsemään kenenkään muun suoritusta. Mutta se, että tiedostaa olemassa olevan vian, joka ei ole kovin vakava, tulisi se saada pois ennen kuin koiraa voi viedä kokeeseen, ts. muiden ihmisten eteen. Miksi? Vaikka tykkään tuosta juniorista ihan mielettömästi ja se on mulle ihan mielettömän osuva koira, ei se tarkoita, että se olisi täydellinen. Koska täydellisiä koiria ei ole. (Toim. huom. Lähinnä muistutuksena itselle!!) Ymmärtäisin, jos meillä olisi ongelmia vaikka paikkamakuun kanssa, mutta takerrun helposti pieniin seikkoihin, jotka eivät hirveästi vaikuta kokonaiskuvaan.
Hutille olen suunnitellut BH-koetta toukokuun alkuun. Mitään suurta treenisuunnitelmaa ei olla tehty, palkattomuutta pitäisi treenata, mutta edelleen väitän, että eiköhän se tottispuoli ole aika hanskassa. Kaupunkiosuudessa en usko olevan ongelmia, ainoastaan yksin jättäminen saattaa aiheuttaa piippaamista. Tätä voin ja pitää treenata, mutta joskus mietin, että en kokeeseen mene ennen kuin tuo "ongelma" on poissa. Miksi? Se ei ole, ainakin niin veikkaan, hylkäävä virhe. Eikä se siinä tilanteessa tule häiritsemään kenenkään muun suoritusta. Mutta se, että tiedostaa olemassa olevan vian, joka ei ole kovin vakava, tulisi se saada pois ennen kuin koiraa voi viedä kokeeseen, ts. muiden ihmisten eteen. Miksi? Vaikka tykkään tuosta juniorista ihan mielettömästi ja se on mulle ihan mielettömän osuva koira, ei se tarkoita, että se olisi täydellinen. Koska täydellisiä koiria ei ole. (Toim. huom. Lähinnä muistutuksena itselle!!) Ymmärtäisin, jos meillä olisi ongelmia vaikka paikkamakuun kanssa, mutta takerrun helposti pieniin seikkoihin, jotka eivät hirveästi vaikuta kokonaiskuvaan.
Ehkä sitä miettii liikaa, miten muut ihmiset näkevät minut koirankouluttajana. Sitten välillä kuitenkin nousen ylös tästä epäilyksestä ja pystyn toteamaan, että ihan sama miten muut minut koirankouluttajana näkevät, mutta olen hyvä koiran omistajana. Minä pidän ehdottoman tärkeänä arkipäivän asioita ja sitä, että tiedän tekeväni parhaani koirieni eteen. Se tarkoittaa niitä jokapäiväisiä lenkkejä, oikeanlaista ruokintaa sekä terveydestä huolehtimista. Ja sillähän on suurin merkitys, oli koira mikä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti