Oulun agilitykisat

13. päivä käytiin kisaamassa Oulussa kolme rataa Allan Mattssonin tuomaroimana. Ihan perusmukavia ykkösen ratoja, ei mitään ihmeellistä. Tuloksina meille 5, 10 ja hyl. Hypäri oli kaikin puolin sujuva eikä siinä ollut mitään kummallisuuksia, mutta yksi rima putosi ja siitä harmittava vitska. Ensimmäinen agirata oli kamala. Huti ei pysähtynyt kontakteille, joten siinäpä se sitten menikin aika pitkälti.. Hienosti ne olisi tehty, jos meillä olisi juoksukontaktit!  Ja Putoskohan meillä vielä rima ja vikasta esteestä ohi, kun minä löin jo hanskat tiskiin. Toiselle agiradalle saatiin pakka kasaan ja kontaktit sekä keinu onnistui nätisti, mutta yksi rima ja keinulta kielto, kun tyhmänä pysäytin oman vauhdin kokonaan, jolloin koira aloitti hypyn päällä kääntymään minua kohti ja meni sen jälkeen ohi keinusta.

Mutta loistavia poispäinkäännöksiä, keppien hakua ja irtoamista! Pari sellaista tilannetta oli, jossa ohjaaja ei todellakaan valinnut paikkaansa hyvin ja hankaloittaa koiran etenemistä, mutta hienosti Huti mm. taittui kepeille. Ja edelleen mukava mennä ipanan kanssa vieraisiin paikkoihin, kun se ei välitä mistään muusta kuin äiskästä ja siitä, että kohta ruvetaan hommiin <3

Tämän viikon treeneissä perseily kontakteilla jatkui. Hutilla on tosi hienot kontaktit, jos sillä ei ole nupit kaakossa, mutta sitten kun ne on siellä kaakossa niin näköjään ne kontaktit on ruvenneet kärsimään. Aikaisemmin vaikka ollaan treeneissä hetsattu, niin siitä huolimatta se on hienosti pystynyt kontaktit tekemään, mutta nyt pakka on vähän levinnyt. Ilmoitin Hutin kuitenkin vielä Oulun pääsiäiskisoihin ja katsotaan mikä siellä on meininki. Huhtikuu tulee todennäköisesti olemaan kisaton kuukausi muista syistä johtuen, joten pitää yrittää sinä aikana vahvistaa (tai mahdollisesti ottaa kokonaan uusi taktiikka) kontakteja.

Edelliseen postaukseen liittyvä huomio. Jännitin ekalla radalla taas ihan älyttömästi, mutta toinen ja kolmas rata menivät lähestulkoon huomaamatta! Minulla oli kiva fiilis siellä juostessa (vaikkakin malinöösi possuili tokalla kiekalla.......) eikä sydän hyppinyt kurkkuun siellä karsinassa odotellessa. Kisaaminen oli kivaa!

Kun välillä ajattelee liikaa

Sähköpostiin oli tullut sunnuntain agilitykisojen kisakirje ja lähtölistat. Välittömästi viestin huomattuani, rupesin tärisemään sekä mahassa velloi. Miksi, oi miksi, ihmisen pitää olla niin älytön jännittäjä?! Oon tässä miettinyt, että mikä sen jännityksen loppujen lopuksi aiheuttaa - epäonnistumisen pelko, toisten ihmisten katseen alla oleminen vai jokin muu?

Agilityssä pienikin virhe saattaa nostattaa tuomarin kädet hylätyn tuloksen merkiksi. Ja koen kuitenkin, että se on mulle ihan ok, koska minulla on koira, joka on oikeasti nopea sekä lukee jokaista liikettäni liiankin tarkkaan, enkä minä koe itseäni vielä niin hyväksi ohjaajaksi. Tällä hetkellä haen meille vielä kisavarmuutta ja hyvin soljuvia ratoja enkä odota, että ne nollat sieltä lähtee heti tippumaan. Mutta. Tiedän, että me ollaan tarpeeksi hyviä, että ne nollat olisi meille ihan oikeesti helppo homma. Ja eihän ne ykkösluokan radat kovin paljoa vaadi, kun esteosaaminen on hyvällä tasolla. Pitäiskö meidän kuitenkin saada ykkösluokasta nollat kasaan suhteellisen nopealla vauhdilla? Onko se vaan sitä, että kaikessa pitäisi onnistua kerralla, jotta voi sanoa olevansa hyvä? Ei todellakaan, mutta välillä tuntuu, että jokin osa aivoista vääntää tämän asian näin.

Hutille olen suunnitellut BH-koetta toukokuun alkuun. Mitään suurta treenisuunnitelmaa ei olla tehty, palkattomuutta pitäisi treenata, mutta edelleen väitän, että eiköhän se tottispuoli ole aika hanskassa. Kaupunkiosuudessa en usko olevan ongelmia, ainoastaan yksin jättäminen saattaa aiheuttaa piippaamista. Tätä voin ja pitää treenata, mutta joskus mietin, että en kokeeseen mene ennen kuin tuo "ongelma" on poissa. Miksi? Se ei ole, ainakin niin veikkaan, hylkäävä virhe. Eikä se siinä tilanteessa tule häiritsemään kenenkään muun suoritusta. Mutta se, että tiedostaa olemassa olevan vian, joka ei ole kovin vakava, tulisi se saada pois ennen kuin koiraa voi viedä kokeeseen, ts. muiden ihmisten eteen. Miksi? Vaikka tykkään tuosta juniorista ihan mielettömästi ja se on mulle ihan mielettömän osuva koira, ei se tarkoita, että se olisi täydellinen. Koska täydellisiä koiria ei ole. (Toim. huom. Lähinnä muistutuksena itselle!!) Ymmärtäisin, jos meillä olisi ongelmia vaikka paikkamakuun kanssa, mutta takerrun helposti pieniin seikkoihin, jotka eivät hirveästi vaikuta kokonaiskuvaan.

Ehkä sitä miettii liikaa, miten muut ihmiset näkevät minut koirankouluttajana. Sitten välillä kuitenkin nousen ylös tästä epäilyksestä ja pystyn toteamaan, että ihan sama miten muut minut koirankouluttajana näkevät, mutta olen hyvä koiran omistajana. Minä pidän ehdottoman tärkeänä arkipäivän asioita ja sitä, että tiedän tekeväni parhaani koirieni eteen. Se tarkoittaa niitä jokapäiväisiä lenkkejä, oikeanlaista ruokintaa sekä terveydestä huolehtimista. Ja sillähän on suurin merkitys, oli koira mikä tahansa.

Huti-katsaus

Ja kohta on helmikuukin ohi.. Tämä kuukausi on mennyt ihan hujauksessa, arkea on sekoittanut nyt muuttohommat, jonka vuoksi on jäänyt pahasti blogin päivittäminenkin. Tässä tulee nyt pariin viime viikkoon nopea katsaus Hutin osalta.

13.2. startattiin Hutin kanssa ensimmäistä kertaa agikisoissa. Tuloksien puolesta ei paljon kerrottavaa, kaksi hyllyä ja yksi 15 vp, muistaakseni reilun sekunnin yliajalla. Ensimmäinen agirata oli tosi hyvä hylly, kaikki meni jouhevasti ja koira oli kuulolla, mutta harmittavasti minun valssin ajoitus oli huono, joten yksi hyppy meni väärältä puolelta. Mutta sen radan jälkeen oli silti voittajafiilis! Toisella radalla tuli lentokeinu, jonka otin uusiksi. Uusinnasta huolimatta pikkupossu lentokeinuili uudestaan, joten otin koiran pois radalta. Ekalle keinulle minun olisi pitänyt jarruttaa koiraa huomattavasti enemmän, mutta toisen lentokeinun laitan kyllä sinänsä koiran piikkiin, koska silloin ei enää ollut vauhtia, mutta Huti rökäsi kiireessään sen samalla tavalla.. Hyppyradalla ongelmaksi muodostui sitten kepit, jotka meillä ovat suhteellisen varmat. Aloitin kepit aina alusta, tuli kolme kertaa pois samasta välistä?? En nähnyt, että olisin itse tehnyt mitään tai siinä olisi ollut houkuttimena mitään putkensuuta. Neljännellä kerralla pukkasin sitten suoraan seuraavaan väliin ja sitten pujotteli loistavasti loppuun. Tästä härdellistä johtuen tuli sitä yliaikaa ja oma keskittyminen loppui täysin, joten siellä taisi rima tipahtaa ja viimeistä estettä en sitten ohjannut edes ja koira tuli ohi.

Kisat meni kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan hyvin! Oma jännitys oli ihan omassa luokassaan, mutta koiraan se ei onneksi tarttunut, ainakaan mitenkään häiritsevästi. Sain onneksi kisoihin kepon mukaan, joten sain rauhassa seurata muita luokkia ja keskittyä omiin juttuihin, kun kepo lämppäsi ja jäähytteli koiran. Huti oli aiiiivan ihana kisakaveri, se ei välitä mistään ympärillä tapahtuvasta vaikkakin se alussa kyllä äänellään kertoi, että TÄMÄ ON SIISTIÄ MITÄ ME TEHDÄÄN TÄÄLLÄ TEHDÄÄN JO JOTAIN. Se ei provosoidu räyhäävistä koirista ja ylipäätänsä kulkee mutkattomasti ihmis- ja koirajoukkojen vilinässä. Päivä oli kuitenkin pienelle mulinuaalle rankka, viimeisen radan jälkeen Huti rupesi makaamaan rauhassa jalkoihin vaatteiden vaihdon ajaksi ja vielä seuraavanakin päivänä koirasta huomasi, että jotain on käyty tekemässä.

Kisojen jälkeen ollaan muutaman kerran käyty treenaamassa hallilla näitä kisoissa ilmenneitä "ongelmakohtia", mutta en oikein saa niitä esille omassa treenihallissa. Kepitkin menee kuin vettä vaan vaikka itse pujottelen keppien välistä tai juoksen toiseen suuntaan. Veikkaan, että tarvitaan molemmat kisarutiinia tähän hommaan!

Viime viikolla käytiin piiiiitkästä aikaa myös tottistelemassa. Hutille vieras halli ja niin se vaan jälleen kerran tekee töitä ihan täysillä. Tila ei ollut järin iso ja kerralla siellä oli peräti kuusi koiraa, mutta siitäpä ei ollut haittaa meille. Tyypillä oli taas kerran intoa kuin pienessä kylässä, alussa kuului suht herkästi nokasta ääntä, mutta teki silti tasonsa mukaisesti.

Seuraaminen oli hyvä, sopivassa vietissä vaikkakin alussa sitä ääntä kuuluikin. Hieman edisti ja painoi, mutta se nyt on asia, joka varmaan tullaan vain hyväksymään. Liikkeestä maahan, luoksetulo ja nouto sekä kapulan pito hyviä. Ensimmäistä kertaa ikinä, Huti pääsi myös ryhmäpaikkikseen. Kai se oli aikakin, näin 1,5 vuoden iässä.. Krhm. Ongelmia siinä ei ilmennyt, hyvin pysyi eikä vilkuillut vieruskavereita. Tehtiin myös ensimmäistä kertaa henkilöryhmä, ei yrittänytkään haistella tai vilkuilla ihmisiä vaikka miten lähellä seuruutin ja pysäytin. Kaiken kaikkiaan ihan loisto ipana! Nyt pitänee treenata omaan muistiin se bh-kaavio, että jos saataisiin toukokuussa paikka kokeeseen..

Kahden nartun valtakunta

Hutia ottaessa, taidettiin muutaman kerran kuulla siitä, että onko kovin fiksua ottaa toista narttua samaan talouteen, varsinkin kun Rippu osaa myös olla suhteellisen dominoiva vieraille koirille vaikkakin perhepiiriin tulleet pennut se on ottanut hyvin vastaan. Syystä tai toisesta oli kuitenkin selvää (vaikka Ripun myötä sanoin kerran jos toisenkin, että narttua en enää ota...), että me jatketaan narttulinjalla. Ei me ajateltu, että Rippu olisi mitenkään erityisen kauhea pentua kohtaan vaan ajateltiin, että sillä saattaa jokunen hetki mennä ennen kuin on sujut piraijahampaan kanssa. 

Sitten tuli se hetki, kun haettiin pieni rääpäle kotiin ja asteltiin ovesta sisään pentu sylissä. Ripun ensimmäinen reaktio oli suorastaan innostunut: "Hei minkä te toitte oikeen sieltä?!" Mentiin pennun kanssa lattiatasolle ja siitä se heti alkoi - meidän tyttöjen siskosuhde. Huti ei säikkynyt ollenkaan uutta isosiskoaan ja Rippu oli mitä hurmaavin isosisko - pentu sai leikkiä Ripulla ja Ripun kanssa, se sai hyppiä ja pomppia päällä eikä naskalihampaatkaan haitanneet. Ensimmäisten päivien aikana nukuttiin samassa läjässä, kun pieni Huti meni nukkumaan Ripun vatsalle pienelle käärölle eikä sekään vanhempaa neitiä ällöttänyt. Ensimmäisen viikon aikana pentu jopa teki Ripun vatsasta huikean löydön - monta paria NISIÄ!! Niin se pieni pentu koetti niitäkin imeä, kun Rippu vain tyynesti makasi aloillaan.

Tytöt ovat luonteeltaan todella erilaisia, joka varmasti osaltaan auttanut niiden yhteistä, hyvin soljuvaa taivalta. Rippu on edelleen se omapäinen, dominoivampi osapuoli, kun taas Huti on suhteellisen nöyrä. Molemmat osaavat murahtaa toisilleen tarvittaessa, esimerkiksi toisen rynniessä ulkona törkeästi päälle, mutta päivittäin ne syövät luita samalla viltillä/samassa huoneessa, ruokailevat samassa tilassa, nukkuvat samalla sängyllä sekä lenkkeilevät yhdessä. Tämä ei ole ollut missään vaiheessa ongelma ja itsekin olen asennoitunut niin, että tästä ei todellakaan ikinä tule ongelma. Toki ne joskus nostelevat toisilleen karvoja ja samalla esittävät polleaa poikaa, mutta sen suurempia kyräilyjä tms. ei ole tarvinnut seurata sivusta. Pari kertaa on Rippu antanut junnulle lähdöt tilanteessa, jossa Ripulla on ollut kiekat aivan liian korkealla ja Huti ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Näiden tilanteiden jälkeen on aina riittänyt, että koirat on hetkeksi rauhoitettu ja pakotettu tasottamaan kierrokset, jonka jälkeen elämä jatkuu.

Toki toinen koira ei välttämättä ota uutta tulokasta vastaan samalla ilolla kuin meidän tapauksessa vaan joillakin se vie aikaa enemmän kuin sen kolme sekuntia. Olen kuitenkin suhteellisen monta kertaa olen kuullut lauseen "Ai, sullako on molemmat narttuja...?" enkä osaa lakata ihmettelemästä, että mikä siinä asiassa on nyt niiiiin ihmeellistä? En tiedä onko kyseessä luulot koko rotua kohtaan vai ajatus siitä, että uros-narttu-yhdistelmä olisi kaikkein parhain ja helpoin ratkaisu. Toki olen itsekin kuullut talouksista, joissa on tullut ongelmia koirien kanssa ja vaihtoehtoina on ollut toisesta koirasta luopuminen tai koirien erillään pitäminen ja monesti kyseessä on ollut samaa sukupuolta olevat koirat.

Ja no, helppohan se minun on täältä huudella, kun ikinä ei ole ollut ongelmia. Toki se ei tarkoita sitä, etteikö ongelmia voisi tulla, mutta hetkellä tulevaisuus kahden nartun kanssa näyttää kyllä niin valoisalta kuin vain voi näyttää! Ehkä se vaatii sen, että koirien pitää olla myös toisilleen sopivat. Tai ehkä se on vaan tottumiskysymys, ken tietää. Ja ehkä en haluakaan tietää vaan olen tyytyväinen tähän vallitsevaan tilanteeseen.

Tavoitteet vuodelle 2016

Huti
- Agissa 2-luokkaan, josta nolla tai pari
- BH
- Toko ALO1
- Tottiksessa noutojen treenaaminen
- Edellisvuoteen verrattuna paljon enemmän jälkiä sekä esineruutua

Rippu
- Paljon hyvän mielen agilitytreenejä
- Metsäjälkiä ja esineruutuja mahdollisimman paljon sulan kauden aikana
- Vaivatonta elämää eli saadaan mm. virtsankarkailu kuriin

Hutin kontolla on siis kisatavoitteet ja nuo on kaikin puolin realistiset. Työ, joka on ilta- ja viikonloppupainotteista, tulee varmasti haittamaan harrastuksia ja tavoitteena on ensisijaisesti päästä kisaamaan agilityssa mahdollisimman paljon. Tokon alimmassa luokassa ja bh-kokeessa ei suurempia treenattavia osuuksia ole vaan koira kyllä hallitsee molemmat aika hyvin. Käyttäytymiskokeessa olevaa pitkää paikkamakuuta Huti ei kyllä ole tehnyt, mutta en usko sen olevan ongelma, jahka vain pääsisi sen muutaman kerran tekemään. Bh-kokeessa eniten jännittää itseäni koiran jättäminen kaupan eteen. Ja sekin sen takia, kun tuo urvelo vikisee minun perään ja haluaisin sen siltä pois! Olen vähän sen tyyppinen ihminen, että kaikki pitäisi olla just eikä melkein ennen kuin lähdetään edes miettimään mitään kisoja, mutta ehkä voisin opetella siihen ajatukseen, että ei ole niin vakavaa vaikkei aina onnistuisikaan niin täydellisesti..

Molemmat koirat pääsevät treenaamaan yleensä samaan aikaan, joten vaikka asetankin Hutille kisatavoitteita, ei se tarkoita etteikö Rippu saisi tehdä enää mitään vaan päinvastoin. Minun sydän ei anna periksi jättää toista koiraa kotiin, jos olen esimerkiksi menossa tekemään jälkeä. Eli mitä enemmän tavoittelen Hutin kanssa niin sitä varmemmin Rippu pääsee myös treenaamaan. Ja hei, vanhemmalla koiralla voi testata aina ensin ideoitaan ennen kuin lähtee niitä toteuttamaan "varsinaiseen" kisakoiraan!

Pomppaviikot

Pompat ovat olleet pelastus viime aikoina. Mittarilukemat ovat pyörineet päivästä toiseen -30 asteen tuntumassa, joten emäntä on jatkanut pukemista koirien päälle, kun itselleen ei ole enää saanut survottua mitään.. Olen kyllä pakkasten aikaan laittanut koiralle herkemmin myös remmilenkille manttelit päälle, koska silloin ei koirat voi säädellä omaa vauhtiaan sekä ennen ja jälkeen treenien. Ja hyvin kulkee!

Ripun lääkäripäivä

Käytiin eilen Ripun kanssa eläinlääkärissä, jonne oltiin kerrytetty ihan suhteellisen hyvä "vikalista". Piti näyttää silmiä, lohjennutta hammasta, kirputettuja niveliä ja keskustella virtsankarkailusta. Onneksi Rippu on tutkimustilanteessa mitä herttaisin koira niin kivutta selvittiin tästäkin reissusta! Herra Eläinlääkäri kysyi alussa, että onko se kiltti ja lopussa totesi, että "no kyllähän se kiltti tosiaan on!". 

Ripullahan on todettu silmissä plasmooma vajaa kaksi vuotta sitten, johon lääkityksenä on käytetty Optimmune-silmävoidetta. Silmät ei kutia, mutta vilkkuluomet ovat silti todella punaiset. Eläinlääkäri otti kuvia silmistä ja laittaa ne eteenpäin silmälääkärille, jonka jälkeen keskustellaan, että kokeillaanko koiralle toista lääkettä. Silmät eivät ole vaivanneet mitenkään näkyvästi Rippua, ne ei kutia tai näytä aristavan sen suuremmin.

Rippu on leikattu reilu kaksi (Vai kolme? Apua!!) vuotta sitten ja suhteellisen nopeasti leikkauksen jälkeen rupesi tulemaan virtsankarkailua. Viime kuukausien aikana sitä on ilmennyt yhä useammin, lähes jokaisena päivänä. Meillä koirat saa oleskella niin sohvalla kuin sängyssäkin, joten on välillä saanut hengitellä syvään, kun monena iltana peräkkäin on huomannut isoja pissiläikkiä lakanoissa. Päätettiin siis lähtä kokeilemaan Propalin-lääkettä tähän vaivaan, ihan helpottaakseen jokaista osapuolta. Katsotaan, saadaanko tästä ratkaisu ongelmaan ja, mikä määrä lääkettä riittää pitämään karkailun kurissa!

Näiden lisäksi oli tosiaan suussa lohjennut yksi etuhammas, joka pitää käydä poistattamassa. Pyysin eläinlääkäriä tutkimaan Ripun etujalat myös pintapuolisesti, että tuntuuko siellä mitään erilaista. Se on kirputtanut nivelkohtiaan (ranne sekä osaa varpaista) jo tovin enkä keksi minkä takia! Rippu on ollut raakaruokinnalla pitemmän aikaa, joten en usko, että mikään allergiakaan sille olisi puhjennut. Toki sehän voisi olla allerginen jonkun eläimen lihalle.. Se ei kipuile niitä mitenkään, ei ole kertaakaan vältellyt hyppimistä tai ontunut/kipuillut niitä muuten. Myöskään eläinlääkärin vääntämisiin se ei reagoinut millään tavalla. Tarkoitus oli kuitenkin, hampaan poiston yhteydessä, kuvauttaa etujalat ihan oman mielenrauhan takia.

Kuten sanoin, pieni Rippu oli mitä reippain potilas! Täytyy kyllä myös kehua Kajaanin kunnallisen eläinlääkäreitä, molemmat heistä käsittelevät koiria nätisti sekä kuuntelevat omistajaa ja seuraavat koiraa. Ensimmäisellä kerralla minun oli annettava ihan suora face-to-face palaute eläinlääkärille, kun asiakaspalvelu ja koiran käsittely oli ihan superhyvää! Se kun ei valitettavasti ole itsestäänselvyys..