Tokokoe nro1

Tänään se päivä sitten oli. Ihka ensimmäinen tokokoe! Aamulla mahassa väänti, oksetti ja oli yleisestikin paha olla. Kaikkia mahdollisia kauhukuvia maalattiin seinille, sellaisiakin joita ei ikinä voisi Hutille kuvitella sattuvan. Mut hei, pessimisti ei pety! Ja eläimiähän nää sitten lopulta on..

Eniten jännitin paikkamakuuta, koska siinä on aina mahdollista, että siinä häiritään toisenkin koirakon suoritusta. Huti ei ole ikinä paikkamakuusta lähtenyt, se ei ole missään nimessä aggressiivinen eikä muutenkaan ole reagoinut niihin häiriöihin, joita sille on tehty, mutta koskaan ei voi tietää ja niin edelleen... Oltiin viimeinen alo-luokan koirakko eli juuri päinvastaista mitä toivoin mielessäni. Toisaalta, ei se sitten loppujen lopuksi edes haitannut! :-D Mutta mennään pisteisiin, perässä tuomarin kommentteja pistemenetyksistä.

Paikalla makaaminen ryhmässä 1 min - 9,5 (Lopun perusasento vajaa)
Seuraaminen - 9,5 (Joissain kohti painoi ohjaajaa, mutta vain pienissä pätkissä)
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä - 10 
Luoksetulo - 10
Noutoesineen pitäminen - 9 (Koira otti askeleen ohjaajaa kohti noutoesineeseen tarttuessa, mutta koira ihailtavan aktiivinen kapulaa kohtaan ja ohjaaja antaa ja irrotuttaa kapulan rauhallisesti.)
Kauko-ohjaus - 10
Estehyppy - 10
Kokonaisvaikutus - 10 (Ihanan aktiivinen koira, jolla on jatkuva kontakti ohjaajaan ilman suurempaa käskytystä. Ei selvästikään välitä ympäristöstä vaan tekeminen on tärkeintä.)

= yhteensä 194,5 pistettä, 1. palkinto, kunniapalkinto sekä luokkavoitto!

Eli se meni melkolailla niinku Strömssössä! Tuomarina Heli Kelhälä, joka kyllä arvosteli avokätisesti, mutta pidin todella paljon siitä, miten kannustava sekä positiivinen hän oli jokaista koirakkoa kohtaan. Paikkamakuun jälkeinen perusasento on ollut monesti ongelmana, koska aina pidemmän paikkamakuun jälkeen on ollut tahmeampaa se ylösnouseminen. Tämä treenilistalle!! Itse kriittisesti katsottuna olisin ottanut seuraamisesta yhden pojon vielä pois, koska kahdesti pudotti kontaktin sekä vähän edisti alussa. Tosin, eihän alokkaassa niin raa'asti arvostella, mutta itse olisin ymmärtänyt pienemmätkin pisteet. Noutokapulan pitämisen pistemenetys menee omaan piikkiin, menin turhan kauas koirasta vaikka tiesin, että jos menen liian kauas niin Huti tulee ottamaan askeleen eteenpäin. Kympin liikkeet oli siistit, jos oikein haluan viilata niin kaukokäskyissä ei istumaan noustessa noussut yhtäaikaa molemmilla jaloilla hypähtäen kuten koiralle on opetettu. Mutta nopea se oli silti ja niistä saatiin kyllä kiitosta! Vingahduksen päästi estehypyssä ennen hyppyä ja muistaakseni sivullesiirtymisessä eli siitäkin olisi pojon voinut pois ottaa. Mutta todella ylpeä olen siitä, ettei niitä ääntelyjä tullut enempää! Se oli jo yksi voiton asia tuossa kokeessa!

Kaiken kaikkiaan siis onnistunut koe, Huti oli ihan hyvässä vireessä ja kyllä sieltä treenilistaan sai täytettä! Jännitystä lievensi hyvä kisailmapiiri sekä loistavat tuomari, liikkuri sekä muut toimitsijat. Eiköhän me uskalleta mennä vielä uudestaankin! :-)

Tauko kuitattu!

Aurinkoisia päiviä näkyy tulevan vain aina lisää ja lisää, ihan superia! Kevät lähenee hiljalleen ja kohta päästään korkkaamaan jälkikausi! Rippukin saa enemmän tekemistä eikä rajoitu vaan ulkoiluun ja pieneen höntsäilyyn.

Hutin kanssa palattiin 3,5 kuukauden kisatauolta viime viikonloppuna ja nyt oli koira hieno! Ihan oikeesti hieno. Ongelmanahan meillä on ollut, että Hutin 2o2o-kontaktit on aina kisatilanteissa muuttuneet Hutin puolelta juoksareiksi ja se on aiheuttanut turhautumista. Se turhautuminen, kun treeneissä koiraa ei saa tekemään niillä samaa virhettä, mutta kisatilanteissa ne sitten näkyy. Nyt pieni eläin teki kuin treeneissä jokaisen kontaktin (toki itse aika voimakkaasti kehoitin koiraa jäämään alasmeno-osalle..) ja se oli meidän voitto se! Ekalta radalta napsahti yksi rima (reagoi minun vauhdin muutokseen) sekä yksi kielto (olin koiran linjalla ja vauhti stoppasi rajusti) ja tokalta sitten perinteinen hyl, jossa oma linja huono niin koira meni hypyn ohi. Mutta ihan törkeen mukavia ratoja, kun ne ei ollut perinteisiä ykkösen "päästä-päähän-ja-takaisin"-tyyppisiä ratkaisuja. Vihaan niitä, koska koira saa ladottua ihan älyttömän vauhdin ja mä jään vikisee sinne perään. Ja toki jos sitä vauhtia saa ladottua niin saattaa ne pysähdykset kontakteilla unohtua.. Mahdollisesti siis vihaan niitä vaan sen takia, etten osaa koiraani kouluttaa niihin. :-D  Pääsiäisenä olisi kisat tiedossa, katsotaan josko siellä saataisiin nauttia taas koiran näteistä kontakteista ja ohjaajan vääristä linjoista. Tässä kun on ajatellut, että luoja päästäkää meidät pois jo sieltä ykkösluokasta niin toisaalta ajattelee, että ei meitä vielä pidä päästää pois mistään, kun perusasiatkin välillä rakoilee. Nooh, ehkä jonain päivänä!

Viime sunnuntaina käytiin epävirallisessa tokokokeessa, kun meillä nyt lauantaina olisi tiedossa ekat viralliset tokokokeet.. Kaikki liikkeet meni oikeastaan ihan hyvin, seuraamisessa sekä estehypyssä piippasi jonkun kerran ja liikkeestä maahanmenon loppu perusasento vajaa. Liikkurin kanssa ei olla päästy tekemään niin siltä kantilta oli kiva saada varmistus, että ei sitä edelleenkään kiinnosta muut ihmiset siinä lähellä. Itseä toki se ääntely häiritsee, mutta sitä on tosi vaikea lähtä kitkemään. Treeneissä on helppo pitää kriteerit yllä, mutta kun lähdetään kisatilanteeseen, jossa itseä jännittää ja koira korkeassa vireessä niin sieltä sitä ääntä vain lähtee tulemaan. Ja kun ei oikeen voi siinä liikkurille ja tuomarille sanoa, että hei otetaanpa uusiksi, kun tää apina ääntää tai hei, oottakaapa jokunen hetki, että saadaan ehkä rauhoitettua tilanne ja hiljainen lähtö. Toisaalta joku vois jättää menemättä silloin kokeeseen, mutta toisaalta mä tavoittelen Hutin kanssa TK2-koularia, joten ehkä ne niissä alemmissa luokissa kestää sen pienen piippauksen. Ja ehkä se on mulle isompi mörkö ja virhe kuin todellisuudessa onkaan. Mutta toisaalta pyrin ajattelemaan, että tuosta koirasta ei ainakaan saa haluttoman näköistä tekemälläkään! Sen näkee ja kuulee myös muut :-D

(Välihuomiona itselleni, kun tätä tekstiä tässä kirjoitan, että pitäiskö mun joskus keskittyä siihen kouluttamiseen, kun on kontaktiongelmaa ja piippausongelmaa ja mitäs muuta meiltä löytyykään...) 

Rippu on voinut hyvin. Parisen viikkoa takaperin oli isompaa jäykkyyttä havaittavissa, kun parina päivänä ulkoiltiin hieman enemmän kerralla (3-4 h) vaikkei itse ulkoilu niin kovaa tykitystä ollutkaan. Ollaan venytelty ja hierottu ja kokonaisuutena vaikuttaa ihan hyvältä, kun tietää mitä välttää.  Kun hypyt ajoittuu lähinnä sänkyyn, sohvalle tai autoon niin hyvin kestää!

Ylös, ulos ja lenkille - Mutta kuinka monesti ja miten paljon?

Alkuillasta nuokuttuani sohvalla ajattelin, että en millään jaksaisi lähteä ulos koirien kanssa. Mutta siinä koiria katsellessani tuli taas ajatus, että onko se nyt koirien syy, jos omistajaa laiskotuttaa tai onko oikein, että koira siitä kärsii? (Tosin, ne ei olisi kuolleet siihen vaikka eivät iltalenkille olisi päässeetkään. Ajattelin tässä jos kyseessä olisi toistuva ilmiö, kun koiran liikunta/aktivointi skipataan.) Ei se nyt hirveesti vaadi kävellä sitä kolmea varttia ja tadaa - koirat oli huomattavasti tyytyväisempiä, kun saivat vielä lenkin jälkeen kupun täyteen evästä.  Ajatus siitä, että noilla koirilla ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin se, mitä minä niille pystyn tarjoamaan. Ja haluan tarjota kuitenkin niille parasta mahdollista elämää. Ja no, lenkin alussa laiskotutti, mutta jälleen kerran ne kilometrit menivät aikalailla huomaamatta ja loppujen lopuksi mieli oli pirteä ja hyvä. 

Meillä koirat ovat oppineet saamaan liikuntaa päivittäin. Välillä sitä miettii, että olisi varmaan ollut hyvä opettaa selvemmät lepopäivät, mutta toisaalta - kyllähän nuo pakon edessä ovat sen päivän tai neljä ilman suurempia liikuntoja. Ne osaa olla vaan sitten vähän rasittavampia.

Miten paljon meillä sitten liikutaan? No, toki se riippuu monestakin tekijästä. Paikkakunnasta, päivän aikataulusta, säästä ja omistajan mielentilasta. Tällä hetkellä sanoisin, että normaalina päivänä tyttöjen ulkoilumäärä menee siihen 1,5-2 tuntiin. Yleensä päivään kuuluu kaksi lenkkiä ja ainakin toiseen lenkkiin vapaana juoksemista. 

Ouluun muutettaessa ollaan päästy treenaamaan huomattavasti paremmin. Hutin kanssa käydään hallilla kolmisen kertaa viikossa ja kerrallaan sinne uppoaa helposti se 1,5 tuntia, kun lasketaan mukaan lämmittely, treeni ja jäähyttely. Rippu ei tällä hetkellä treenaa säännöllisesti vaan pääsääntöisesti sen aktivointi tapahtuu lenkeillä ja kotona tapahtuvien pähkinöiden selvittämisellä. 

Tottakai meilläkin on niitä päiviä, kun ei kiinnostais mikään lenkille lähtö tai aikataulu on sen verran tiukempi, ettei vaan (muka) pystykykene. Se on 30 minuuttia remmin nokassa ja that's it. Mutta se on ihan okei! (Vaikka tuollaisina päivinä murehdin sitä, miten se ei olisi muka okei meidän kohdalla..) Sitten kun aurinko paistaa ja on ihana keli, ei me malteta pysyä kotona vaan ollaan liikenteessä ja koirat makaa raatoina sohvalla kuorsaamassa jo klo 18.

Ollessani opiskelija, koirat monesti saivat vain yhden lenkin päivässä. Jos aamulla oli kahdeksaksi kouluun meno, koirat saivat ruhtinaallisen 10 minuutin pissimutkan. Ihan puhtaasti itsekkäistä syistä, mutta niin ne vain selvisivät ja kotikin pysyi ehjänä! Sitten koulun jälkeen, jos siis oli täysi koulupäivä, ne pääsivät pidemmälle lenkille, mutta yhden kerran taktiikalla mentiin pitkälti. Tuolloin kyllä keksin huomattavasti enemmän aivotyöskentelyä niille, lähinnä erilaisten temppujen merkeissä.

Monena iltana olen kokenut niitä hetkiä, kun ajattelen, etten tarjonnut tytöille tarpeeksi tänään. Liian vähän liikuntaa, liian vähän tekemistä ja liian vähän yhdessäolemista. Siitä harmistuneena ja sisuuntuneena seuraavana päivänä tarjoan sitten huomattavasti enemmän aktiviteetteja. Ei sillä, että koirat tajuaisivat toisen päivän korvaavan jonkin toisen. Enemmänhän tässä taistellaan oman mielenrauhan kanssa. 

Tämän päivän osalta voin rauhallisin mielin vaipua sängyn pohjalle ja taputtaa koirat viereen makaamaan. Tai oikeastaan ne on jo sängyssä valmiina. Käsken ne siitä pois päiväpeitteen oton ajaksi ja hyvä kun itse kerkeän peiton alle, on kaksi malinuaata jo kyljissä kiinni. Tunti tuosta, on kaksi malinuaata ketarat ojossa leveyssuunnassa. Yöllä heräät siihen, kun ei oo peittoa, kun kaikki on Ripun alla ja se ei hievahdakaan vaikka miten tönii ja yrittää vetää peittoa pois sen alta. Aamulla herätään taas siihen, kun Hutin pylly on naaman vieressä ja karvoja naama täynnä. Liikuntaakin enemmän meillä on siis sitä yhdessäolon riemua!

Ehkä viimeinen malinois

Oon pohdiskellut sitä, mikä tulee olemaan seuraavan koiran rotu. Uutta koiraa ei ole suunnitelmissa useampaan vuoteen, mutta aina voi pohdiskella. Olen sanonut, että malinois olisi minulle Se rotu, mutta tässä kun on katsonut (vain) kahta yksilöä, oon ruvennut miettimään, että onko sittenkään.

Ei sen takia, että enmänäittenkanssapärjääjanääonrasittavia vaan sen takia, että Huti on ollut koirana enemmän kuin olisin voinut toivoa. Rippu oli ja on osittain haastava terävyytensä ja epävarmuuden takia, mutta ennen Hutia en ajatellutkaan, että se mitään haittaisi. Nyt kun toinen koira on oikeasti helppo, jonka kanssa kaikki on ollut kuin tanssia, on ruvennut miettimään, että arvostanko loppujen lopuksi koirassa enemmän sitä helppoutta. Ei sillä, etteikö malinois voisi olla helppo tai joku muu rotu välttämättä olisi aina sen helpompi, mutta pointti varmasti tulee selville. Se, että Hutista tuli helppo niin mietin, että sen oikeanlaisen kouluttamisen sijaan kävikö mulla vaan hyvä tuuri.

Kun miettii meidän lajivalikoimaa, saattaisi kysäistä, että miksi malinois, kun eihän me mitään suojeluakaan harrasteta. Ja vaikka nykyään useimmat kasvattajat myyvät pentuja myös muita lajeja harrastaviin koteihin, tulee väkisinkin ajatelleeksi, että niin no miksi mä tämmösen koiran oon ottanut, kun en mä mitään "järkevää" tän kanssa tee. Ikinä tuota ei ole minulle suoraan sanottu ja tiedän, että esimerkiksi koirieni kasvattajan silmissä me ei olla yhtään vähäpätöisempiä vaikka me aksataan tai tehdään tokoa vaan aina tärkeintä on ollut se, että ollaan onnellisia - minä ja koira. Ehkä joidenkin ihmisten ajatus siitä, että suojelu olisi (vaikkei oikeasti ole) ainoa fiksu laji tämmöisen koiran kanssa, on jäänyt huhuilemaan takaraivoon. "Mukava koira vaikka agilityyn tai tokoon"-lausahdus saa itsessäni aikaan sen ajatuksen, että koira on ihan kiva, mutta silti vähän huono, koska ei siitä ole siihen suojeluun. Vaikkakin ymmärrän sen, että suojeluun tai montsuun koiralta vaaditaan ominaisuuksia, mitä tokossa tai agilityssa ei vaadita. Tai facebookista bongattu lausahdus malinoisin agilityvideon alle "Miksi ihmeessä sä harrastat tommosta hömppää koiran kanssa??" Ei ollut minun video, mutta malinoisin kanssa aksaa tekevänä vähän nostatti kulmia.

Miksi sen pitäisi olla malinois? Miksen voisi ottaa rotua, jonka jalostusta ei mietittäisi monesti yhden lajin ominaisuuksia silmillä pitäen? Samalla tavalla voisi ajatella, että enhän minä ottaisi mitään metsästyskoirarotua, jos en metsästä, koska se ei pääse toteuttamaan itseään. Mutta toisaalta, malinois on joka paikan höylä ja sen kanssa voi tehdä lähes tulkoon mitä vain, koska koiralla on yleensä motivaatio tekemiseen yleisesti eikä tiettyä asiaa kohtaan.

Rakastan harrastaa noitten kanssa. Tykkään siitä tulisesta luonteesta ja potkusta, mitä niistä löytyy. Mutta miksei sitä voisi löytyä toisestakin rodusta? En ole tutustunut tarpeeksi muihin rotuihin, mutta esimerkiksi kisakentillä katsoessa bordercollieita, en saa sellaista vau-elämystä. Kuitenkin koen, että pitäisi olla edes jonkinlainen fiilis siihen rotuun, noin niinkuin yleisestikin.

Mutta sitten päästään siihen, että onhan se luojan lykky, että belgeistä löytyy eri muunnoksia! Ei tarvisi mennä kovin vieraille vesille, jos päätyisi seuraavaksi vaikka gronttuun tai tervuun. En sano, että niiden kanssa pääsisi mitenkään helpommalla tai malinois olisi noihin verrattuina jotenkin hankalampi tapaus, mutta ainakaan muita muunnoksia ei ole niin lokeroitu tiettyyn lajiin. Kyllä sieltäkin varmasti löytyisi se hörökorvainen, niukkaturkkinen yksilö, joka saa tunteet kuumumaan - hyvässä ja pahassa. ;-)

Onneksi tilanne ei ole vielä ajankohtainen. Ehkä hyvä välillä kyseenalaistaa sitä, minkä luuli toimivaksi ja varmaksi. Onni on, että minulla on kaksi kivaa koiraa, joista toisen kanssa minulla on toivon mukaan monia harrastusvuosia jäljellä. Nyt voidaan nauttia matkasta ja siitä, millaisia me ollaan tiiminä. Tähän ei tarvita tällä hetkellä mitään lisää.

Katse eteenpäin

Oho. Kuukaudet meni vain ja uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa. Loppuvuosi oli tapahtumarikas, mies palasi ulkomailta, tehtiin reissu ja muutettiin uudelle paikkakunnalle. Nyt on päästy rauhoittumaan ja menemään kohti uutta. Mutta ennen sitä uutta, käydään nyt vähän läpi vielä viime vuotta..

Viime vuosi oli tuloksellisesti huono. Hutin kanssa tehtiin toukokuussa BH ja kisattiin agilityssa, josta irtosi 2 x luva. Tavoitteena oli päästä sinne 2-luokkaan, mutta ehkä tänä vuonna.. Huti on mieletön koira, jonka kanssa on ihana harrastaa. Kisoissa ongelmaksi on muodostunut viretila, jolloin ne treeneissä niin kauniit kontaktit eivät olekaan niin kauniita. Se aiheuttaa välillä harmaita hiuksia, sillä on turhauttavaa treenata ja kisata, koska treeneissä en saa koiraa tekemään virheitä hetsauksesta yms. huolimatta. Toisaalta, meillä on kyllä kisoissa aina kivaa ja kuten sanoin, Hutin kanssa on ihana harrastaa. Ehkä se vire tasoittuu, kun saadaan vaan yhteinen rytmi päälle. Ja en tietysti voi syyttää tuloksista vain Hutia, sillä on siellä jokunen rata mennyt hitaan ohjaajan piikkiin..

Tokokin meidän piti startata, olin syksylle bongannut yhden kisan ja töiden puolesta saanut siihen vapaan.. Kunnes sitten tajusin, että kyseessä oli hallikisa ja Huti oli siihen mennessä treenannut tokoa kerran hallissa. Koin, että se ei olisi reilua koiralle eikä minun hermorakenteelle, kun Huti on tehnyt halleissa aktiivisesti agilitya. Niin minä sitten jänistin! Kato, kun eihän tässä kiire..

Ja sitten tämä toinen tapaus.. Voi Rippu. Treenattiin kesällä agilitya, kunnes rupesin huomaamaan, että se hyppää vähän huonosti. Hierottiin, ja olihan se pahasti jumissa. Hieronnoista huolimatta hyppy oli huonoa ja syksyllä huomasin, miten jopa autoon meneminen ei ollut sulavaa. Treenit lopetettiin ja koiran elämää kevennettiin, omaan silmään parannusta tapahtui. Loppuvuodesta Rippu alkoi ontumaan toista etujalkaansa eikä se viikon levon jälkeen mennyt pois, joten vietiin koira taas kuvauksiin. Etuosa edelleen kunnossa, kyse vain revähdyksestä. Valitettavasti eläinlääkäri löysi sivulöytönä spondyloosin niska- ja lannerangasta. Osasin epäillä jo spondaria, koska viime vuoden aikana koiran liikkuminen meni selvästi jäykemmäksi ja hieronnoissa se oli aina tosi jumissa vaikka hierontaväli olisi ollut lyhyt. Agility Ripun osalta siis jäi, mutta onneksi sulanmaan aikaan voidaan tehdä jälkiä edelleen. 

No, mitäs me tänä vuonna? Ripulle toivon vain vaivatonta elämää eli ts. se pystyy juoksemaan ja liikkumaan lenkeillä ihan normaalisti, ilman kipuja. Niin kauan kuin se ei kipeydy vapaana juoksemisesta, meillä ei ole mitään hätää!

Hutille kait pitäisi jonkinlaisia tavoitteita asetella.. Kävin viikonloppuna kurkkaamassa, että mitäs niissä tokokokeissa tapahtuu (ettei tarvisi mennä niin pelokkaana kokeeseen kuin viime keväänä BH:seen...), että jos sillä saralla aktivoituisi. Mennään nyt helpomman kautta ja tehdään Hutille jonkinlainen lista siitä, mitä kuluvalta vuodelta voisi toivoa!

HUTI
- Toko: ainakin ALO1, jos kiinnostusta olisi niin ihan TK1 ohjaajan jännityksen poistamisen takia? Miksei myös AVO1, sillä ne liikkeet on kuitenkin meillä jo aikalailla hanskassa..
- Agility: 2-luokkaan. Nyt sieltä olisi kiva saada ainakin pari nollaa, mutta viime vuodesta oppineena en toivo liikoja. Aktiivinen yrityskin on eteenpäin! :D
- PK: Tottis kisakuntoon. Jälkiä, jälkiä, jälkiä.. Tasaisempaa suoritusta hakemaan metsästä. Katsotaan startataanko ikinä jäljellä, mutta treenataan nyt edes!

Sinne meni

Neljän kuukauden hiljaiselo päätetään Huti-videolla! Vielä en analysoi sitä, mikä jäi kesällä tekemättä tai saavuttamatta vaan nyt voidaan vähän fiilistellä kuukauden takaista Hutia.

Ja vaikka video onkin Hutista niin Rippu kuorsaa sängyllä vallan tyytyväisenä. Elossa siis ollaan, ihan jokainen!

Hylätystä hyväksytyksi

14. päivä käytiin Kuopiossa kisaamassa agia kolmen radan verran. Jokainen rata meni hylkyyn, mutta koira oli todella hyvä! Ei pienintäkään ongelmaa kontakteissa eli ei aikomusta tehdä niitä juoksareina ja kuunteli hyvin. Maksikokoisille koirille estevälit olivat hieman lyhyitä sekä tiukkoja välillä, joten jossain kohti minun olisi pitänyt ottaa huomattavasti paremmin koira ohjaukseen. Jossain kohdassa otin sitten liiankin tiukasti.. Lisäksi keppien haku oli hypärillä Hutille tuona päivänä hankalaa, kun olin sijoittuneena sen oikealle puolelle. No, treeniä nyt taas pari viikkoa ja sitten uudestaan kokeilemaan Iisalmeen!

Nurmeksessa käytiin perjantaina BH-kokeessa. Ennen koetta tuntui, että en saanut Hutia sopivaan moodiin ja se hyrräili ympäriinsä eikä keskittynyt sataprosenttisesti minuun. Meille arvonnassa osui ensimmäisenä paikkamakuu, joten en uskaltanut nostattaa hirveästi koiraa ennen suoritusta. Kuitenkin kentälle mentäessä Huti kuin itsestään hoksasi, että jes nyt ruvetaan töihin ja homma käynnistyi hyvin. Paikkamakuusta saatiin arvosana erinomainen, siinä ei ollut mitään ongelmaa. Tarkkaavainen oli ollut ja välillä katsonut suorittavaa koirakkoa, mutta todella levollisen näköinen myös. Seuraamisista saatiin myös erinomaiset, siinä ei ollut muuta moitittavaa kuin että toisessa henkilöryhmässä jätti yhden perusasennon tekemättä, jonka jätin tietoisesti korjaamatta. Paikka, katsekontakti sekä vire pysyi samalla tasolla läpi kaavioiden, joten mitäpä muuta sitä toivomaan. Istuminen myös erinomainen, mutta maahanmeno ja luoksetulo maahanmenon yhteydessä erittäin hyvä. Maahanmeno oli täpäkkä, mutta luoksetuloon lähti tooooodella varovaisesti. Alussa otti laukka-askelia jokusen, mutta sitten muutti raviksi ja hiljaa tuli eteen. Hutilla on ollut epävarmana tämä liike, sen luoksetulo on hyvä, jos sen jättää istumaan, mutta maasta lähteminen on ollut hieman nihkeää. Tämä oli kyllä huonoin luoksari meille ikinä, mutta sellaista se välillä on! Suoritus oli läpi kokeen teknisesti taitavaa ja koira teki innokkaasti töitä. Kaupunkiosiossa ei oikeastaan mitään ihmeitä, muutaman kerran haukahti, kun jätin sen kaupan eteen.. Ei ole pitkään aikaan treenatessa haukahtanut, joten vähän yllätti! Toisaalta koira oli kokonaan uuden kokemuksen keskellä, sillä oli paljon odottamista autossa ja ohjaaja oli jännittyneenä niin ehkä se sitten myös vaikutti. Oli miten oli, BH koe hyväksytty eli Huti on nyt BH Kutinan Xalami!

Löydetty: treenimotivaatio!

Oon ollut lomalla reilu viikon ja ollaan sinä aikana saatu treenattua yllättävän paljon! Vielä on lomaa 1,5 viikkoa jäljellä, joten eiköhän tässä ihan hyvälle mallille asioita saada. Tai ainakin voi todeta, että yritetty on.. :D

Tottis: Hutille sain toisella yrittämällä paikan BH-kokeeseen, joten sitä varten on vähän treenattu. Kaikkihan on edelleen ok, mutta lähinnä arveluttaa se, että miten paljon uskallan lähtä nostattamaan tuota ennen suoritusta. Pari päivää sitten käytiin treenaamassa kokeenomaisesti ja lähdin tekemään ihan suoraan autosta. Oli hieman pihalla, mutta suoriutui hyvin eikä kontakti tippunut sekä teki tasaista työtä. Voimaa tekemiseen olisi saanut olla enemmän. Tarkoitus oli vielä ensi viikon alkupuolella tehdä kokeenomainen treeni, jossa ennen treeniä teen suunnitellun valmistelevan osuuden. Katsotaan, missä fiiliksessä koira sitten on.

Toko: Oon hirveen huono ollut tekemään ylempien luokkien liikkeitä tokoon liittyen, mutta nyt aloitin molemmille ruudun opettamisen. Alkuun sain harmaita hiuksia siitä, että tytöt kuvitteli kyseessä olevan merkin kierto, joten ei muuta kuin pelkkä ruutunauha peliin niin homma lähti rullaamaan. Hutin kanssa aloitin ensin sillä, että ruudussa olisi palkka odottamassa, mutta parin treenin jälkeen totesin, että ei - ei toimi. Vaihdettiin sitten kosketusalustaan ja tällä hetkellä tilanne on se, että ruutu toimii aika hemmetin hyvin! Ei tarvitse olla kosketusalustaa ja pidemmältäkin matkalta ruutu löytyy. Ripun kanssa junnataan paikoillaan.. Sillä jäi parista treenistä niin vahvasti päälle niitten tötsien kiertäminen, että vaikka siinä ruudussa ei niitä tötsiä olekaan niin se yrittää tarjota etukulmien kiertämistä. Kosketusalustalla on siis menty, mutta heti jos matka pitenee niin se rupeaa tarjoamaan kulmien kiertoa. Ja minä nimenomaan luulin, että mummokoiralle tämä olisi ollut puolet helpompi opettaa.

Tässä videoituna toinen kerta, kun käsken Hutin maahan ruudussa.  Ihan makee elukka!

Tunnistusnoutoa aloittelin, mutta oon ihan pihalla, että miten se pitäisi opettaa noille. Ne kyllä oman hajuisen kepin löytää ties mistä kasasta, joten lähdin rakentamaan nyt sitä käskysanaa "oma", jolloin koira tajuaisi käyttää nenää ja löytää sen oman kapulan. Ollaan tehty tätä halkoliiterissä, jossa on risuja ja puukalikoita mielin määrin ja aina sieltä se oma kyllä nousee. Eikä hajuakaan, miten tästä jatkan, joten saattaa olla, että tämä liike jää taas toviksi hautumaan.

Ollaan sekalaisesti otettu toki muitakin liikkeitä, alla vielä lyhyt video Hutin noudosta. Noutokapulan pito vaatii vielä voimaa, mutta muuten ihan tyytyväinen vauhtiin ja siihen, että se haluaa palauttaa kapulan minulle ja lähtee tekemään käännöstä ajoissa. Kapula oli vielä viime vuoden puolella Hutin inhotuksen kohde, mutta tästä se on vaan hiljalleen rakentunut.

Jälki: Me ollaan kausi vasta startattu, mutta kolme jälkeä on molemmille tehtyinä. (Edellisvuosiin verrattuna ollaan oltu siis aktiivisia tällä saralla!! Hah..) Ripulle kaikki metsään, Hutille kaksi metsään ja yksi pellolle. Rippu tekee tasaisen varmaa työtä, kepit nousee ja jäljestäminen on tarkkaa, mutta on ottanut alussa herkästi takajäljen. Hutin ensimmäinen jälki oli todella hyvä, tasaista ja tarkkaa työtä sekä kaikki kepit nousi. Toisen jäljen ajoin sitten valjailla ja se meni tuttuun tapaan kiskomiseksi ja nenä oli välillä kaikkea muuta kuin maassa. 3/4 kepistä se silloin, ihme kyllä, löysi, mutta kylläpä tuntui, että ensimmäisen jäljen pilvilinnoista tiputtiin alas ja kovaa. Kolmannen jäljen tein sitten pellolle ja laitoin nameja, jolloin sain taas koiran oikeaan moodiin. Kai se on uskottava, että jälkiä ajetaan pannalla ainakin niin kauan, että se tekeminen on varmasti tasaisen varmaa.

Agility: Hutin ohjatut ovat menneet yllättävän hyvin viime aikoina! Se ei ole muutamaan kertaan huutanut lähestulkoon ollenkaan (paitsi tällä viikolla, kun tuli pieniä turhautumia ohjaajalle sekä koiralle.. Hyvä valmisteleva treeni kisoja varten..) vaan on pysynyt tyynenä koko ajan. Kuulema koiran ollessa radalla hiljaa, myös minun ohjaaminen on varmempaa ja selkeämpää. Nyt on muutamat kisat katsottuna neidille, katsotaan millainen tunnetila mahtaa nyt kisoissa olla. Ja saa nähdä, vaikuttaako tunnetilaan kisaaminen ulkona. Ripun kanssa ollaan käyty itsenäisesti treenaamassa, hyvä mieli siitä aina jää! Kiva sen kanssa on mennä humputtaa, kun ei ota liian vakavasti.

Parin viikon takaa

Aika herätä taas

Viimeisen 1,5 kuukauden aikana olen avannut tietokoneen kolme kertaa. Puhelimella on selattu sosiaaliset mediat ja sähköpostit aina tarvittaessa. Ei siis ihmekään, jos blogiin ei ole tekstiä ilmaantunut.

Me ollaan ruvettu hiljokseen heräämään! Maaliskuun lopulla käytiin toteamassa Hutin kanssa Oulun agikisoissa, että ei, tämä ei oikeesti toimi. Muuten hyvä, mutta ne kontakteille pysähtymiset. Keinu oli ainoa kontakti, joka toimi ja toimi tosi hyvin! Eteenpäin on siis jossakin asiassa tultu. Meillä oli muutaman viikon tauko ohjatuista treeneistä ja tänään päästiin taas niissä käymään. Huti oli huomattavasti paremmassa (eli matalemmassa) vireessä, ei huutanut radalla ja kontaktit onnistui. Toki ne kontaktit ovat omassa hallissa onnistuneet lähestulkoon aina vaikka sitä on koetettu ajaa virheisiin.. Ehkä tämä on asia, joka poistuu vain kisaamalla ja saamalla rutiinia kisatilanteisiin. Anyway, tänään oli superhyvät treenit ja katsotaan saadaanko sama tunnetila keskiviikon treeneihin! 

Vielä ei Kainuun akselilla ole metsät ihan sulat, mutta tälle kautta on Huti saatu yhteen esineruutuun. Ja viime kauteen verrattuna aivan huikea parannus, teki paljon määrätietoisemmin töitä ja eteni alussa suoremmin. Ensimmäinen kerta omalla esineellä, joka ruudun takavasemmalla, toinen kerta vieraalla esineellä, joka taasen ruudun takaoikealla ja sitten kolmannelle kerralle laitettiin kaksi vierasta esinettä, joista toinen hieman yli keskivälin ja toinen takarajalla. Vähän jännäsin, että miten lähtee hakemaan toista esinettä, koska viime vuonna oli tässä hieman ongelmia. Koira ensimmäisen tuotuaan selvästi ajatteli, että "No hei mä toin jo sen esineen sulle! Ei sinne tarvii mennä uudestaan, kun ei siellä mitään oo enää!" Nyt ei kyseenalaistanut toista lähetystä vaan lähti hienosti tekemään töitä. Kokonaisuudessaan hyvä esineruututreeni, nenä aukesi koiralla heti, esineet nousi todella nopeasti ja palautus hyvä.

Tottista ollaan käyty lähinnä itsekseen tekemässä kaupan pihalla tai jossain muualla. Ensi kuun BH-koe kuumottelee, että ilmoitanko Hutin siihen vai en.. Periaatteessa en näe siinä mitään ongelmaa, mutta en täysin luota, että saan koiran menemään samalla sykkeellä koko tottisosuuden. Ja no, ehkä vähän oma jännittäminenkin kalvaa... Pitänee käydä tekemässä pari kunnon treeniä alle ja tehdä päätös sitten. Toisaalta, mikäpä tässä kiire!

Mutta ihanaa, että kohta on lumet poissa! Ollaan nautittu viime viikkojen aikana hangista, mutta kyllä me niin odotetaan niitä kesäjuttuja!

Oulun agilitykisat

13. päivä käytiin kisaamassa Oulussa kolme rataa Allan Mattssonin tuomaroimana. Ihan perusmukavia ykkösen ratoja, ei mitään ihmeellistä. Tuloksina meille 5, 10 ja hyl. Hypäri oli kaikin puolin sujuva eikä siinä ollut mitään kummallisuuksia, mutta yksi rima putosi ja siitä harmittava vitska. Ensimmäinen agirata oli kamala. Huti ei pysähtynyt kontakteille, joten siinäpä se sitten menikin aika pitkälti.. Hienosti ne olisi tehty, jos meillä olisi juoksukontaktit!  Ja Putoskohan meillä vielä rima ja vikasta esteestä ohi, kun minä löin jo hanskat tiskiin. Toiselle agiradalle saatiin pakka kasaan ja kontaktit sekä keinu onnistui nätisti, mutta yksi rima ja keinulta kielto, kun tyhmänä pysäytin oman vauhdin kokonaan, jolloin koira aloitti hypyn päällä kääntymään minua kohti ja meni sen jälkeen ohi keinusta.

Mutta loistavia poispäinkäännöksiä, keppien hakua ja irtoamista! Pari sellaista tilannetta oli, jossa ohjaaja ei todellakaan valinnut paikkaansa hyvin ja hankaloittaa koiran etenemistä, mutta hienosti Huti mm. taittui kepeille. Ja edelleen mukava mennä ipanan kanssa vieraisiin paikkoihin, kun se ei välitä mistään muusta kuin äiskästä ja siitä, että kohta ruvetaan hommiin <3

Tämän viikon treeneissä perseily kontakteilla jatkui. Hutilla on tosi hienot kontaktit, jos sillä ei ole nupit kaakossa, mutta sitten kun ne on siellä kaakossa niin näköjään ne kontaktit on ruvenneet kärsimään. Aikaisemmin vaikka ollaan treeneissä hetsattu, niin siitä huolimatta se on hienosti pystynyt kontaktit tekemään, mutta nyt pakka on vähän levinnyt. Ilmoitin Hutin kuitenkin vielä Oulun pääsiäiskisoihin ja katsotaan mikä siellä on meininki. Huhtikuu tulee todennäköisesti olemaan kisaton kuukausi muista syistä johtuen, joten pitää yrittää sinä aikana vahvistaa (tai mahdollisesti ottaa kokonaan uusi taktiikka) kontakteja.

Edelliseen postaukseen liittyvä huomio. Jännitin ekalla radalla taas ihan älyttömästi, mutta toinen ja kolmas rata menivät lähestulkoon huomaamatta! Minulla oli kiva fiilis siellä juostessa (vaikkakin malinöösi possuili tokalla kiekalla.......) eikä sydän hyppinyt kurkkuun siellä karsinassa odotellessa. Kisaaminen oli kivaa!

Kun välillä ajattelee liikaa

Sähköpostiin oli tullut sunnuntain agilitykisojen kisakirje ja lähtölistat. Välittömästi viestin huomattuani, rupesin tärisemään sekä mahassa velloi. Miksi, oi miksi, ihmisen pitää olla niin älytön jännittäjä?! Oon tässä miettinyt, että mikä sen jännityksen loppujen lopuksi aiheuttaa - epäonnistumisen pelko, toisten ihmisten katseen alla oleminen vai jokin muu?

Agilityssä pienikin virhe saattaa nostattaa tuomarin kädet hylätyn tuloksen merkiksi. Ja koen kuitenkin, että se on mulle ihan ok, koska minulla on koira, joka on oikeasti nopea sekä lukee jokaista liikettäni liiankin tarkkaan, enkä minä koe itseäni vielä niin hyväksi ohjaajaksi. Tällä hetkellä haen meille vielä kisavarmuutta ja hyvin soljuvia ratoja enkä odota, että ne nollat sieltä lähtee heti tippumaan. Mutta. Tiedän, että me ollaan tarpeeksi hyviä, että ne nollat olisi meille ihan oikeesti helppo homma. Ja eihän ne ykkösluokan radat kovin paljoa vaadi, kun esteosaaminen on hyvällä tasolla. Pitäiskö meidän kuitenkin saada ykkösluokasta nollat kasaan suhteellisen nopealla vauhdilla? Onko se vaan sitä, että kaikessa pitäisi onnistua kerralla, jotta voi sanoa olevansa hyvä? Ei todellakaan, mutta välillä tuntuu, että jokin osa aivoista vääntää tämän asian näin.

Hutille olen suunnitellut BH-koetta toukokuun alkuun. Mitään suurta treenisuunnitelmaa ei olla tehty, palkattomuutta pitäisi treenata, mutta edelleen väitän, että eiköhän se tottispuoli ole aika hanskassa. Kaupunkiosuudessa en usko olevan ongelmia, ainoastaan yksin jättäminen saattaa aiheuttaa piippaamista. Tätä voin ja pitää treenata, mutta joskus mietin, että en kokeeseen mene ennen kuin tuo "ongelma" on poissa. Miksi? Se ei ole, ainakin niin veikkaan, hylkäävä virhe. Eikä se siinä tilanteessa tule häiritsemään kenenkään muun suoritusta. Mutta se, että tiedostaa olemassa olevan vian, joka ei ole kovin vakava, tulisi se saada pois ennen kuin koiraa voi viedä kokeeseen, ts. muiden ihmisten eteen. Miksi? Vaikka tykkään tuosta juniorista ihan mielettömästi ja se on mulle ihan mielettömän osuva koira, ei se tarkoita, että se olisi täydellinen. Koska täydellisiä koiria ei ole. (Toim. huom. Lähinnä muistutuksena itselle!!) Ymmärtäisin, jos meillä olisi ongelmia vaikka paikkamakuun kanssa, mutta takerrun helposti pieniin seikkoihin, jotka eivät hirveästi vaikuta kokonaiskuvaan.

Ehkä sitä miettii liikaa, miten muut ihmiset näkevät minut koirankouluttajana. Sitten välillä kuitenkin nousen ylös tästä epäilyksestä ja pystyn toteamaan, että ihan sama miten muut minut koirankouluttajana näkevät, mutta olen hyvä koiran omistajana. Minä pidän ehdottoman tärkeänä arkipäivän asioita ja sitä, että tiedän tekeväni parhaani koirieni eteen. Se tarkoittaa niitä jokapäiväisiä lenkkejä, oikeanlaista ruokintaa sekä terveydestä huolehtimista. Ja sillähän on suurin merkitys, oli koira mikä tahansa.

Huti-katsaus

Ja kohta on helmikuukin ohi.. Tämä kuukausi on mennyt ihan hujauksessa, arkea on sekoittanut nyt muuttohommat, jonka vuoksi on jäänyt pahasti blogin päivittäminenkin. Tässä tulee nyt pariin viime viikkoon nopea katsaus Hutin osalta.

13.2. startattiin Hutin kanssa ensimmäistä kertaa agikisoissa. Tuloksien puolesta ei paljon kerrottavaa, kaksi hyllyä ja yksi 15 vp, muistaakseni reilun sekunnin yliajalla. Ensimmäinen agirata oli tosi hyvä hylly, kaikki meni jouhevasti ja koira oli kuulolla, mutta harmittavasti minun valssin ajoitus oli huono, joten yksi hyppy meni väärältä puolelta. Mutta sen radan jälkeen oli silti voittajafiilis! Toisella radalla tuli lentokeinu, jonka otin uusiksi. Uusinnasta huolimatta pikkupossu lentokeinuili uudestaan, joten otin koiran pois radalta. Ekalle keinulle minun olisi pitänyt jarruttaa koiraa huomattavasti enemmän, mutta toisen lentokeinun laitan kyllä sinänsä koiran piikkiin, koska silloin ei enää ollut vauhtia, mutta Huti rökäsi kiireessään sen samalla tavalla.. Hyppyradalla ongelmaksi muodostui sitten kepit, jotka meillä ovat suhteellisen varmat. Aloitin kepit aina alusta, tuli kolme kertaa pois samasta välistä?? En nähnyt, että olisin itse tehnyt mitään tai siinä olisi ollut houkuttimena mitään putkensuuta. Neljännellä kerralla pukkasin sitten suoraan seuraavaan väliin ja sitten pujotteli loistavasti loppuun. Tästä härdellistä johtuen tuli sitä yliaikaa ja oma keskittyminen loppui täysin, joten siellä taisi rima tipahtaa ja viimeistä estettä en sitten ohjannut edes ja koira tuli ohi.

Kisat meni kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan hyvin! Oma jännitys oli ihan omassa luokassaan, mutta koiraan se ei onneksi tarttunut, ainakaan mitenkään häiritsevästi. Sain onneksi kisoihin kepon mukaan, joten sain rauhassa seurata muita luokkia ja keskittyä omiin juttuihin, kun kepo lämppäsi ja jäähytteli koiran. Huti oli aiiiivan ihana kisakaveri, se ei välitä mistään ympärillä tapahtuvasta vaikkakin se alussa kyllä äänellään kertoi, että TÄMÄ ON SIISTIÄ MITÄ ME TEHDÄÄN TÄÄLLÄ TEHDÄÄN JO JOTAIN. Se ei provosoidu räyhäävistä koirista ja ylipäätänsä kulkee mutkattomasti ihmis- ja koirajoukkojen vilinässä. Päivä oli kuitenkin pienelle mulinuaalle rankka, viimeisen radan jälkeen Huti rupesi makaamaan rauhassa jalkoihin vaatteiden vaihdon ajaksi ja vielä seuraavanakin päivänä koirasta huomasi, että jotain on käyty tekemässä.

Kisojen jälkeen ollaan muutaman kerran käyty treenaamassa hallilla näitä kisoissa ilmenneitä "ongelmakohtia", mutta en oikein saa niitä esille omassa treenihallissa. Kepitkin menee kuin vettä vaan vaikka itse pujottelen keppien välistä tai juoksen toiseen suuntaan. Veikkaan, että tarvitaan molemmat kisarutiinia tähän hommaan!

Viime viikolla käytiin piiiiitkästä aikaa myös tottistelemassa. Hutille vieras halli ja niin se vaan jälleen kerran tekee töitä ihan täysillä. Tila ei ollut järin iso ja kerralla siellä oli peräti kuusi koiraa, mutta siitäpä ei ollut haittaa meille. Tyypillä oli taas kerran intoa kuin pienessä kylässä, alussa kuului suht herkästi nokasta ääntä, mutta teki silti tasonsa mukaisesti.

Seuraaminen oli hyvä, sopivassa vietissä vaikkakin alussa sitä ääntä kuuluikin. Hieman edisti ja painoi, mutta se nyt on asia, joka varmaan tullaan vain hyväksymään. Liikkeestä maahan, luoksetulo ja nouto sekä kapulan pito hyviä. Ensimmäistä kertaa ikinä, Huti pääsi myös ryhmäpaikkikseen. Kai se oli aikakin, näin 1,5 vuoden iässä.. Krhm. Ongelmia siinä ei ilmennyt, hyvin pysyi eikä vilkuillut vieruskavereita. Tehtiin myös ensimmäistä kertaa henkilöryhmä, ei yrittänytkään haistella tai vilkuilla ihmisiä vaikka miten lähellä seuruutin ja pysäytin. Kaiken kaikkiaan ihan loisto ipana! Nyt pitänee treenata omaan muistiin se bh-kaavio, että jos saataisiin toukokuussa paikka kokeeseen..

Kahden nartun valtakunta

Hutia ottaessa, taidettiin muutaman kerran kuulla siitä, että onko kovin fiksua ottaa toista narttua samaan talouteen, varsinkin kun Rippu osaa myös olla suhteellisen dominoiva vieraille koirille vaikkakin perhepiiriin tulleet pennut se on ottanut hyvin vastaan. Syystä tai toisesta oli kuitenkin selvää (vaikka Ripun myötä sanoin kerran jos toisenkin, että narttua en enää ota...), että me jatketaan narttulinjalla. Ei me ajateltu, että Rippu olisi mitenkään erityisen kauhea pentua kohtaan vaan ajateltiin, että sillä saattaa jokunen hetki mennä ennen kuin on sujut piraijahampaan kanssa. 

Sitten tuli se hetki, kun haettiin pieni rääpäle kotiin ja asteltiin ovesta sisään pentu sylissä. Ripun ensimmäinen reaktio oli suorastaan innostunut: "Hei minkä te toitte oikeen sieltä?!" Mentiin pennun kanssa lattiatasolle ja siitä se heti alkoi - meidän tyttöjen siskosuhde. Huti ei säikkynyt ollenkaan uutta isosiskoaan ja Rippu oli mitä hurmaavin isosisko - pentu sai leikkiä Ripulla ja Ripun kanssa, se sai hyppiä ja pomppia päällä eikä naskalihampaatkaan haitanneet. Ensimmäisten päivien aikana nukuttiin samassa läjässä, kun pieni Huti meni nukkumaan Ripun vatsalle pienelle käärölle eikä sekään vanhempaa neitiä ällöttänyt. Ensimmäisen viikon aikana pentu jopa teki Ripun vatsasta huikean löydön - monta paria NISIÄ!! Niin se pieni pentu koetti niitäkin imeä, kun Rippu vain tyynesti makasi aloillaan.

Tytöt ovat luonteeltaan todella erilaisia, joka varmasti osaltaan auttanut niiden yhteistä, hyvin soljuvaa taivalta. Rippu on edelleen se omapäinen, dominoivampi osapuoli, kun taas Huti on suhteellisen nöyrä. Molemmat osaavat murahtaa toisilleen tarvittaessa, esimerkiksi toisen rynniessä ulkona törkeästi päälle, mutta päivittäin ne syövät luita samalla viltillä/samassa huoneessa, ruokailevat samassa tilassa, nukkuvat samalla sängyllä sekä lenkkeilevät yhdessä. Tämä ei ole ollut missään vaiheessa ongelma ja itsekin olen asennoitunut niin, että tästä ei todellakaan ikinä tule ongelma. Toki ne joskus nostelevat toisilleen karvoja ja samalla esittävät polleaa poikaa, mutta sen suurempia kyräilyjä tms. ei ole tarvinnut seurata sivusta. Pari kertaa on Rippu antanut junnulle lähdöt tilanteessa, jossa Ripulla on ollut kiekat aivan liian korkealla ja Huti ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Näiden tilanteiden jälkeen on aina riittänyt, että koirat on hetkeksi rauhoitettu ja pakotettu tasottamaan kierrokset, jonka jälkeen elämä jatkuu.

Toki toinen koira ei välttämättä ota uutta tulokasta vastaan samalla ilolla kuin meidän tapauksessa vaan joillakin se vie aikaa enemmän kuin sen kolme sekuntia. Olen kuitenkin suhteellisen monta kertaa olen kuullut lauseen "Ai, sullako on molemmat narttuja...?" enkä osaa lakata ihmettelemästä, että mikä siinä asiassa on nyt niiiiin ihmeellistä? En tiedä onko kyseessä luulot koko rotua kohtaan vai ajatus siitä, että uros-narttu-yhdistelmä olisi kaikkein parhain ja helpoin ratkaisu. Toki olen itsekin kuullut talouksista, joissa on tullut ongelmia koirien kanssa ja vaihtoehtoina on ollut toisesta koirasta luopuminen tai koirien erillään pitäminen ja monesti kyseessä on ollut samaa sukupuolta olevat koirat.

Ja no, helppohan se minun on täältä huudella, kun ikinä ei ole ollut ongelmia. Toki se ei tarkoita sitä, etteikö ongelmia voisi tulla, mutta hetkellä tulevaisuus kahden nartun kanssa näyttää kyllä niin valoisalta kuin vain voi näyttää! Ehkä se vaatii sen, että koirien pitää olla myös toisilleen sopivat. Tai ehkä se on vaan tottumiskysymys, ken tietää. Ja ehkä en haluakaan tietää vaan olen tyytyväinen tähän vallitsevaan tilanteeseen.

Tavoitteet vuodelle 2016

Huti
- Agissa 2-luokkaan, josta nolla tai pari
- BH
- Toko ALO1
- Tottiksessa noutojen treenaaminen
- Edellisvuoteen verrattuna paljon enemmän jälkiä sekä esineruutua

Rippu
- Paljon hyvän mielen agilitytreenejä
- Metsäjälkiä ja esineruutuja mahdollisimman paljon sulan kauden aikana
- Vaivatonta elämää eli saadaan mm. virtsankarkailu kuriin

Hutin kontolla on siis kisatavoitteet ja nuo on kaikin puolin realistiset. Työ, joka on ilta- ja viikonloppupainotteista, tulee varmasti haittamaan harrastuksia ja tavoitteena on ensisijaisesti päästä kisaamaan agilityssa mahdollisimman paljon. Tokon alimmassa luokassa ja bh-kokeessa ei suurempia treenattavia osuuksia ole vaan koira kyllä hallitsee molemmat aika hyvin. Käyttäytymiskokeessa olevaa pitkää paikkamakuuta Huti ei kyllä ole tehnyt, mutta en usko sen olevan ongelma, jahka vain pääsisi sen muutaman kerran tekemään. Bh-kokeessa eniten jännittää itseäni koiran jättäminen kaupan eteen. Ja sekin sen takia, kun tuo urvelo vikisee minun perään ja haluaisin sen siltä pois! Olen vähän sen tyyppinen ihminen, että kaikki pitäisi olla just eikä melkein ennen kuin lähdetään edes miettimään mitään kisoja, mutta ehkä voisin opetella siihen ajatukseen, että ei ole niin vakavaa vaikkei aina onnistuisikaan niin täydellisesti..

Molemmat koirat pääsevät treenaamaan yleensä samaan aikaan, joten vaikka asetankin Hutille kisatavoitteita, ei se tarkoita etteikö Rippu saisi tehdä enää mitään vaan päinvastoin. Minun sydän ei anna periksi jättää toista koiraa kotiin, jos olen esimerkiksi menossa tekemään jälkeä. Eli mitä enemmän tavoittelen Hutin kanssa niin sitä varmemmin Rippu pääsee myös treenaamaan. Ja hei, vanhemmalla koiralla voi testata aina ensin ideoitaan ennen kuin lähtee niitä toteuttamaan "varsinaiseen" kisakoiraan!

Pomppaviikot

Pompat ovat olleet pelastus viime aikoina. Mittarilukemat ovat pyörineet päivästä toiseen -30 asteen tuntumassa, joten emäntä on jatkanut pukemista koirien päälle, kun itselleen ei ole enää saanut survottua mitään.. Olen kyllä pakkasten aikaan laittanut koiralle herkemmin myös remmilenkille manttelit päälle, koska silloin ei koirat voi säädellä omaa vauhtiaan sekä ennen ja jälkeen treenien. Ja hyvin kulkee!

Ripun lääkäripäivä

Käytiin eilen Ripun kanssa eläinlääkärissä, jonne oltiin kerrytetty ihan suhteellisen hyvä "vikalista". Piti näyttää silmiä, lohjennutta hammasta, kirputettuja niveliä ja keskustella virtsankarkailusta. Onneksi Rippu on tutkimustilanteessa mitä herttaisin koira niin kivutta selvittiin tästäkin reissusta! Herra Eläinlääkäri kysyi alussa, että onko se kiltti ja lopussa totesi, että "no kyllähän se kiltti tosiaan on!". 

Ripullahan on todettu silmissä plasmooma vajaa kaksi vuotta sitten, johon lääkityksenä on käytetty Optimmune-silmävoidetta. Silmät ei kutia, mutta vilkkuluomet ovat silti todella punaiset. Eläinlääkäri otti kuvia silmistä ja laittaa ne eteenpäin silmälääkärille, jonka jälkeen keskustellaan, että kokeillaanko koiralle toista lääkettä. Silmät eivät ole vaivanneet mitenkään näkyvästi Rippua, ne ei kutia tai näytä aristavan sen suuremmin.

Rippu on leikattu reilu kaksi (Vai kolme? Apua!!) vuotta sitten ja suhteellisen nopeasti leikkauksen jälkeen rupesi tulemaan virtsankarkailua. Viime kuukausien aikana sitä on ilmennyt yhä useammin, lähes jokaisena päivänä. Meillä koirat saa oleskella niin sohvalla kuin sängyssäkin, joten on välillä saanut hengitellä syvään, kun monena iltana peräkkäin on huomannut isoja pissiläikkiä lakanoissa. Päätettiin siis lähtä kokeilemaan Propalin-lääkettä tähän vaivaan, ihan helpottaakseen jokaista osapuolta. Katsotaan, saadaanko tästä ratkaisu ongelmaan ja, mikä määrä lääkettä riittää pitämään karkailun kurissa!

Näiden lisäksi oli tosiaan suussa lohjennut yksi etuhammas, joka pitää käydä poistattamassa. Pyysin eläinlääkäriä tutkimaan Ripun etujalat myös pintapuolisesti, että tuntuuko siellä mitään erilaista. Se on kirputtanut nivelkohtiaan (ranne sekä osaa varpaista) jo tovin enkä keksi minkä takia! Rippu on ollut raakaruokinnalla pitemmän aikaa, joten en usko, että mikään allergiakaan sille olisi puhjennut. Toki sehän voisi olla allerginen jonkun eläimen lihalle.. Se ei kipuile niitä mitenkään, ei ole kertaakaan vältellyt hyppimistä tai ontunut/kipuillut niitä muuten. Myöskään eläinlääkärin vääntämisiin se ei reagoinut millään tavalla. Tarkoitus oli kuitenkin, hampaan poiston yhteydessä, kuvauttaa etujalat ihan oman mielenrauhan takia.

Kuten sanoin, pieni Rippu oli mitä reippain potilas! Täytyy kyllä myös kehua Kajaanin kunnallisen eläinlääkäreitä, molemmat heistä käsittelevät koiria nätisti sekä kuuntelevat omistajaa ja seuraavat koiraa. Ensimmäisellä kerralla minun oli annettava ihan suora face-to-face palaute eläinlääkärille, kun asiakaspalvelu ja koiran käsittely oli ihan superhyvää! Se kun ei valitettavasti ole itsestäänselvyys..

Lomalta paluu

Eli Huti takaisin ohjattujen agitreenien pariin! Tällä viikolla treeni ei sujunut yhtään niin kuin olisin toivonut. En kerennyt mihinkään mukaan, asetuin koiran linjalle, jäädyin ja unohdin, mitä olin tekemässä. Huti oli aika kipakkana, kun meni pari viikkoa pakkasten ja muiden asioiden vuoksi, ettei hallille päästy edes itsenäisesti treenaamaan. Oli kuitenkin ihan mukavan kuuliainen, ääntä riitti kylläkin huomattavasti enemmän.. Treenin jälkeen olin tyytyväinen koiraan, mutta en itseeni. En saanut otetta tuosta radasta ja oma liikkuminen oli heikkoa.

Ensimmäisenä Huti pöksyt jalassa.

Käytiin sitten eilen tekemässä omatoimitreenit ja haastoin itseni uudelleen tuolle radalle, koska hieman jäi jotain hampaan koloon. Kepo tuli mukaan, joten sain matskua katsottavaksi. Ei kyllä mennyt yhtään sen paremmin kuin ohjatuissa treeneissäkään.. Syystä X en etene normaaliin tapaan vaan jumitan ihan oudoissa paikoissa vaikka tuo pätkä oikeasti on helppo. Mutta jos heti alussa on myöhässä persjätössä niin voiko olettaakaan, että loppupätkä kovin häävisti menee.

Esimerkiksi putkesta tullessa 7. esteelle eli hypylle, oli tarkoitus tehdä jaakotus, mutta seriously - miten sinne kerkeää tuon junnun kanssa?! Loppujen lopuksi menin sen kohdan pelkällä takaaleikkauksella, koska muuhun en taipunut ja sitten koko rata olikin yhtä takaaleikkausta.. No, Hutin kanssa sekin on oikeastaan ihan ok, koska se kääntyy suhteellisen hyvin. Ja hei, yhdessä vaiheessa mä pystyin vain olemaan lähestulkoon paikoillani! Ripulle jatkuva takaaleikkaaminen ei sovi, kuten videosta huomaa, sen vauhti ei ole kehuttava ja se ei käänny niin sulavasti. Ripun kohdalla kerkeisin paremmin myös muihin ohjauskuvioihin, mutta taas syystä X menin sitten samalla linjalla kuin Hutin kanssa.. Toisaalta, Rippu vaan humputtelee, joten sinänsä tällä ei ole merkitystä.

Ohjatun treenin poiminnat
- Hieno viskikäännös vaikkei olla montaa kertaa treenattukaan
- Ei ongelmia puomin ylösmenossa (tosin tämä saattoi johtua siitä, kun koira ei kerennyt lataamaan vauhtia ennen puomia..)
- Puomi ehkä hippasen nopeampi edelliskertaan verrattuna
- Kepit hidastuneet??
- Vaikkei treenissä tullut älyttömiä onnistumisen tunteita niin otin sen vastaan kuin aikuinen ihminen! Hyvä minä, oon kehittynyt henkisesti edes hieman enkä suoraan masennu, jos ei treeni luista!

Uudella tarmolla kohti ensi viikon treenejä!

Malinoistyttärien leikkikerho

Agilitykatsaus

Aloitettiin Hutin kanssa agility toukokuussa 2014 alkeiskurssilla, josta jatkettiin ohjattuihin viikkotreeneihin. Tällä hetkellä ollaan agia harrastettu noin kahdeksan kuukautta ja koira on siinä kunnossa, että pystytään lähtemään jo kisaamaan heti kunhan kisaikä täyttyy eli kuukauden kuluttua. Tällä hetkellä esteosaaminen on hyvällä tasolla, voisi olla parempaa, mutta sellaisella tasolla, että nollatulokset ykkösluokasta ovat täysin saavutettavissa. 

Hirveästi meillä ei materiaalia ole treeneistä, mutta tässä 1,5 viikon takainen pieni video, jossa esiintyy ensin Rippu ja noin minuutin kohdalla koiraksi vaihtuu Huti. 

Kyseisissä treeneissä käytiin tekemässä Hutin joululoman aikaisia läksyjä, joita oli mm. puomi-putki-erottelu. Videosta näkyy vielä puomin tahmeus eli siihen tarvitaan vielä varmuutta sekä vauhtia. Välillä ollaan myös kompuroitu ylösmenokontaktin kohdalla, kun ne tassut ei vain meinaa osua siihen. Tätä ollaan treenattu pienellä vauhdilla sekä jarruttamalla koiraa ennen puomia. Molemmat toki auttaa, mutta toisaalta jarruttaminen ei kannata, koska kuitenkin halutaan koiran menevän kovaa eikä hidastavan vauhtiaan puomille tultaessa. Meidän kouluttajalta sain neuvoksi laittaa ylösmenolle jonkin esteen, kuten esimerkiksi muurin palikan tms, jonka takia koiran täytyy muutta rytmitystään ja tassun on osuttava kontaktipinnalle. Tämä toimi aiemmin, mutta kun käytiin keskenään treenaamassa niin koira ei kyllä muuttanut rytmitystään yhtään vaan hyppeli innoissaan kontaktipinnan ja ylösmenolla olevan esteen yli. Meidän piti palata tällä viikolla agilityn pariin, mutta kovien pakkasten takia treenit peruuntuivat. Toivottavasti siis ensi viikolla päästään treenaamaan ja katsomaan, että mihin ilmansuuntaan jalat nyt vuorostaan menevät. 

Kaiken kaikkiaan tykkään Hutin tekemisestä ihan älyttömästi! Se on nopea ja ketterä koira, joka kuuntelee todella hyvin huimasta päästä huolimatta. Se kestää toistoja ja virheitä, joten aika ihanteellinen koira tällaiselle tolvanalle, joka esimerkiksi yhdessä treenissä treenasi helikopteria sen kymmenen kertaa kiroilun ja turhautumisen saattelemana, kun ei vaan omat kädet ja jalat toiminut. Kyllähän se kentällä huutaa, että "eikö akka jo mennä!!", mutta se on minulle ihan ok. Ainakin vielä..

Rippu on päässyt aina samalla hallille harjoittelemaan mielentilaa. Suurin ongelma meillä on se, että Rippu ei kestä virheitä eli virheen sattuessa ja sitä korjatessa, sillä menee homma yli ja paketti hajoaa. Ollaan otettu askeleita eteenpäin, mutta myös taaksepäin. Rippukin menee osittain hieman tahmeesti, mutta en uskalla lähteä vedättämään sitä, koska yritän välttää isoja virheitä ja saada onnistuneita treenejä, jotka voidaan mennä läpi hyvällä fiiliksellä. Tällä hetkellä tehdään siis helppoja hommia hallilla, jotta saadaan vähän itseluottamusta meidän yhteistyöhön.

Tällä hetkellä siis odotellaan, että Huti saavuttaisi sen kisaiän ja kisakalenteria on alustavasti jo suunniteltu! Heti ensi kuussa olisi kisat Iisalmessa, mutta tällä hetkellä tämä pikkunarttu pihtaa niitä juoksujaan, jotka on viimeisen kahden viikon aikana olleet hetkenä minä hyvänsä-tilassa. En edes halua mainita meidän tuurista.. :) Uusia kisoja kyllä tulee, nyt olisi vaan ihan mieletön into päästä kokemaan kisafiilis junnun kanssa!