Ylös, ulos ja lenkille - Mutta kuinka monesti ja miten paljon?

Alkuillasta nuokuttuani sohvalla ajattelin, että en millään jaksaisi lähteä ulos koirien kanssa. Mutta siinä koiria katsellessani tuli taas ajatus, että onko se nyt koirien syy, jos omistajaa laiskotuttaa tai onko oikein, että koira siitä kärsii? (Tosin, ne ei olisi kuolleet siihen vaikka eivät iltalenkille olisi päässeetkään. Ajattelin tässä jos kyseessä olisi toistuva ilmiö, kun koiran liikunta/aktivointi skipataan.) Ei se nyt hirveesti vaadi kävellä sitä kolmea varttia ja tadaa - koirat oli huomattavasti tyytyväisempiä, kun saivat vielä lenkin jälkeen kupun täyteen evästä.  Ajatus siitä, että noilla koirilla ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin se, mitä minä niille pystyn tarjoamaan. Ja haluan tarjota kuitenkin niille parasta mahdollista elämää. Ja no, lenkin alussa laiskotutti, mutta jälleen kerran ne kilometrit menivät aikalailla huomaamatta ja loppujen lopuksi mieli oli pirteä ja hyvä. 

Meillä koirat ovat oppineet saamaan liikuntaa päivittäin. Välillä sitä miettii, että olisi varmaan ollut hyvä opettaa selvemmät lepopäivät, mutta toisaalta - kyllähän nuo pakon edessä ovat sen päivän tai neljä ilman suurempia liikuntoja. Ne osaa olla vaan sitten vähän rasittavampia.

Miten paljon meillä sitten liikutaan? No, toki se riippuu monestakin tekijästä. Paikkakunnasta, päivän aikataulusta, säästä ja omistajan mielentilasta. Tällä hetkellä sanoisin, että normaalina päivänä tyttöjen ulkoilumäärä menee siihen 1,5-2 tuntiin. Yleensä päivään kuuluu kaksi lenkkiä ja ainakin toiseen lenkkiin vapaana juoksemista. 

Ouluun muutettaessa ollaan päästy treenaamaan huomattavasti paremmin. Hutin kanssa käydään hallilla kolmisen kertaa viikossa ja kerrallaan sinne uppoaa helposti se 1,5 tuntia, kun lasketaan mukaan lämmittely, treeni ja jäähyttely. Rippu ei tällä hetkellä treenaa säännöllisesti vaan pääsääntöisesti sen aktivointi tapahtuu lenkeillä ja kotona tapahtuvien pähkinöiden selvittämisellä. 

Tottakai meilläkin on niitä päiviä, kun ei kiinnostais mikään lenkille lähtö tai aikataulu on sen verran tiukempi, ettei vaan (muka) pystykykene. Se on 30 minuuttia remmin nokassa ja that's it. Mutta se on ihan okei! (Vaikka tuollaisina päivinä murehdin sitä, miten se ei olisi muka okei meidän kohdalla..) Sitten kun aurinko paistaa ja on ihana keli, ei me malteta pysyä kotona vaan ollaan liikenteessä ja koirat makaa raatoina sohvalla kuorsaamassa jo klo 18.

Ollessani opiskelija, koirat monesti saivat vain yhden lenkin päivässä. Jos aamulla oli kahdeksaksi kouluun meno, koirat saivat ruhtinaallisen 10 minuutin pissimutkan. Ihan puhtaasti itsekkäistä syistä, mutta niin ne vain selvisivät ja kotikin pysyi ehjänä! Sitten koulun jälkeen, jos siis oli täysi koulupäivä, ne pääsivät pidemmälle lenkille, mutta yhden kerran taktiikalla mentiin pitkälti. Tuolloin kyllä keksin huomattavasti enemmän aivotyöskentelyä niille, lähinnä erilaisten temppujen merkeissä.

Monena iltana olen kokenut niitä hetkiä, kun ajattelen, etten tarjonnut tytöille tarpeeksi tänään. Liian vähän liikuntaa, liian vähän tekemistä ja liian vähän yhdessäolemista. Siitä harmistuneena ja sisuuntuneena seuraavana päivänä tarjoan sitten huomattavasti enemmän aktiviteetteja. Ei sillä, että koirat tajuaisivat toisen päivän korvaavan jonkin toisen. Enemmänhän tässä taistellaan oman mielenrauhan kanssa. 

Tämän päivän osalta voin rauhallisin mielin vaipua sängyn pohjalle ja taputtaa koirat viereen makaamaan. Tai oikeastaan ne on jo sängyssä valmiina. Käsken ne siitä pois päiväpeitteen oton ajaksi ja hyvä kun itse kerkeän peiton alle, on kaksi malinuaata jo kyljissä kiinni. Tunti tuosta, on kaksi malinuaata ketarat ojossa leveyssuunnassa. Yöllä heräät siihen, kun ei oo peittoa, kun kaikki on Ripun alla ja se ei hievahdakaan vaikka miten tönii ja yrittää vetää peittoa pois sen alta. Aamulla herätään taas siihen, kun Hutin pylly on naaman vieressä ja karvoja naama täynnä. Liikuntaakin enemmän meillä on siis sitä yhdessäolon riemua!

Ehkä viimeinen malinois

Oon pohdiskellut sitä, mikä tulee olemaan seuraavan koiran rotu. Uutta koiraa ei ole suunnitelmissa useampaan vuoteen, mutta aina voi pohdiskella. Olen sanonut, että malinois olisi minulle Se rotu, mutta tässä kun on katsonut (vain) kahta yksilöä, oon ruvennut miettimään, että onko sittenkään.

Ei sen takia, että enmänäittenkanssapärjääjanääonrasittavia vaan sen takia, että Huti on ollut koirana enemmän kuin olisin voinut toivoa. Rippu oli ja on osittain haastava terävyytensä ja epävarmuuden takia, mutta ennen Hutia en ajatellutkaan, että se mitään haittaisi. Nyt kun toinen koira on oikeasti helppo, jonka kanssa kaikki on ollut kuin tanssia, on ruvennut miettimään, että arvostanko loppujen lopuksi koirassa enemmän sitä helppoutta. Ei sillä, etteikö malinois voisi olla helppo tai joku muu rotu välttämättä olisi aina sen helpompi, mutta pointti varmasti tulee selville. Se, että Hutista tuli helppo niin mietin, että sen oikeanlaisen kouluttamisen sijaan kävikö mulla vaan hyvä tuuri.

Kun miettii meidän lajivalikoimaa, saattaisi kysäistä, että miksi malinois, kun eihän me mitään suojeluakaan harrasteta. Ja vaikka nykyään useimmat kasvattajat myyvät pentuja myös muita lajeja harrastaviin koteihin, tulee väkisinkin ajatelleeksi, että niin no miksi mä tämmösen koiran oon ottanut, kun en mä mitään "järkevää" tän kanssa tee. Ikinä tuota ei ole minulle suoraan sanottu ja tiedän, että esimerkiksi koirieni kasvattajan silmissä me ei olla yhtään vähäpätöisempiä vaikka me aksataan tai tehdään tokoa vaan aina tärkeintä on ollut se, että ollaan onnellisia - minä ja koira. Ehkä joidenkin ihmisten ajatus siitä, että suojelu olisi (vaikkei oikeasti ole) ainoa fiksu laji tämmöisen koiran kanssa, on jäänyt huhuilemaan takaraivoon. "Mukava koira vaikka agilityyn tai tokoon"-lausahdus saa itsessäni aikaan sen ajatuksen, että koira on ihan kiva, mutta silti vähän huono, koska ei siitä ole siihen suojeluun. Vaikkakin ymmärrän sen, että suojeluun tai montsuun koiralta vaaditaan ominaisuuksia, mitä tokossa tai agilityssa ei vaadita. Tai facebookista bongattu lausahdus malinoisin agilityvideon alle "Miksi ihmeessä sä harrastat tommosta hömppää koiran kanssa??" Ei ollut minun video, mutta malinoisin kanssa aksaa tekevänä vähän nostatti kulmia.

Miksi sen pitäisi olla malinois? Miksen voisi ottaa rotua, jonka jalostusta ei mietittäisi monesti yhden lajin ominaisuuksia silmillä pitäen? Samalla tavalla voisi ajatella, että enhän minä ottaisi mitään metsästyskoirarotua, jos en metsästä, koska se ei pääse toteuttamaan itseään. Mutta toisaalta, malinois on joka paikan höylä ja sen kanssa voi tehdä lähes tulkoon mitä vain, koska koiralla on yleensä motivaatio tekemiseen yleisesti eikä tiettyä asiaa kohtaan.

Rakastan harrastaa noitten kanssa. Tykkään siitä tulisesta luonteesta ja potkusta, mitä niistä löytyy. Mutta miksei sitä voisi löytyä toisestakin rodusta? En ole tutustunut tarpeeksi muihin rotuihin, mutta esimerkiksi kisakentillä katsoessa bordercollieita, en saa sellaista vau-elämystä. Kuitenkin koen, että pitäisi olla edes jonkinlainen fiilis siihen rotuun, noin niinkuin yleisestikin.

Mutta sitten päästään siihen, että onhan se luojan lykky, että belgeistä löytyy eri muunnoksia! Ei tarvisi mennä kovin vieraille vesille, jos päätyisi seuraavaksi vaikka gronttuun tai tervuun. En sano, että niiden kanssa pääsisi mitenkään helpommalla tai malinois olisi noihin verrattuina jotenkin hankalampi tapaus, mutta ainakaan muita muunnoksia ei ole niin lokeroitu tiettyyn lajiin. Kyllä sieltäkin varmasti löytyisi se hörökorvainen, niukkaturkkinen yksilö, joka saa tunteet kuumumaan - hyvässä ja pahassa. ;-)

Onneksi tilanne ei ole vielä ajankohtainen. Ehkä hyvä välillä kyseenalaistaa sitä, minkä luuli toimivaksi ja varmaksi. Onni on, että minulla on kaksi kivaa koiraa, joista toisen kanssa minulla on toivon mukaan monia harrastusvuosia jäljellä. Nyt voidaan nauttia matkasta ja siitä, millaisia me ollaan tiiminä. Tähän ei tarvita tällä hetkellä mitään lisää.

Katse eteenpäin

Oho. Kuukaudet meni vain ja uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa. Loppuvuosi oli tapahtumarikas, mies palasi ulkomailta, tehtiin reissu ja muutettiin uudelle paikkakunnalle. Nyt on päästy rauhoittumaan ja menemään kohti uutta. Mutta ennen sitä uutta, käydään nyt vähän läpi vielä viime vuotta..

Viime vuosi oli tuloksellisesti huono. Hutin kanssa tehtiin toukokuussa BH ja kisattiin agilityssa, josta irtosi 2 x luva. Tavoitteena oli päästä sinne 2-luokkaan, mutta ehkä tänä vuonna.. Huti on mieletön koira, jonka kanssa on ihana harrastaa. Kisoissa ongelmaksi on muodostunut viretila, jolloin ne treeneissä niin kauniit kontaktit eivät olekaan niin kauniita. Se aiheuttaa välillä harmaita hiuksia, sillä on turhauttavaa treenata ja kisata, koska treeneissä en saa koiraa tekemään virheitä hetsauksesta yms. huolimatta. Toisaalta, meillä on kyllä kisoissa aina kivaa ja kuten sanoin, Hutin kanssa on ihana harrastaa. Ehkä se vire tasoittuu, kun saadaan vaan yhteinen rytmi päälle. Ja en tietysti voi syyttää tuloksista vain Hutia, sillä on siellä jokunen rata mennyt hitaan ohjaajan piikkiin..

Tokokin meidän piti startata, olin syksylle bongannut yhden kisan ja töiden puolesta saanut siihen vapaan.. Kunnes sitten tajusin, että kyseessä oli hallikisa ja Huti oli siihen mennessä treenannut tokoa kerran hallissa. Koin, että se ei olisi reilua koiralle eikä minun hermorakenteelle, kun Huti on tehnyt halleissa aktiivisesti agilitya. Niin minä sitten jänistin! Kato, kun eihän tässä kiire..

Ja sitten tämä toinen tapaus.. Voi Rippu. Treenattiin kesällä agilitya, kunnes rupesin huomaamaan, että se hyppää vähän huonosti. Hierottiin, ja olihan se pahasti jumissa. Hieronnoista huolimatta hyppy oli huonoa ja syksyllä huomasin, miten jopa autoon meneminen ei ollut sulavaa. Treenit lopetettiin ja koiran elämää kevennettiin, omaan silmään parannusta tapahtui. Loppuvuodesta Rippu alkoi ontumaan toista etujalkaansa eikä se viikon levon jälkeen mennyt pois, joten vietiin koira taas kuvauksiin. Etuosa edelleen kunnossa, kyse vain revähdyksestä. Valitettavasti eläinlääkäri löysi sivulöytönä spondyloosin niska- ja lannerangasta. Osasin epäillä jo spondaria, koska viime vuoden aikana koiran liikkuminen meni selvästi jäykemmäksi ja hieronnoissa se oli aina tosi jumissa vaikka hierontaväli olisi ollut lyhyt. Agility Ripun osalta siis jäi, mutta onneksi sulanmaan aikaan voidaan tehdä jälkiä edelleen. 

No, mitäs me tänä vuonna? Ripulle toivon vain vaivatonta elämää eli ts. se pystyy juoksemaan ja liikkumaan lenkeillä ihan normaalisti, ilman kipuja. Niin kauan kuin se ei kipeydy vapaana juoksemisesta, meillä ei ole mitään hätää!

Hutille kait pitäisi jonkinlaisia tavoitteita asetella.. Kävin viikonloppuna kurkkaamassa, että mitäs niissä tokokokeissa tapahtuu (ettei tarvisi mennä niin pelokkaana kokeeseen kuin viime keväänä BH:seen...), että jos sillä saralla aktivoituisi. Mennään nyt helpomman kautta ja tehdään Hutille jonkinlainen lista siitä, mitä kuluvalta vuodelta voisi toivoa!

HUTI
- Toko: ainakin ALO1, jos kiinnostusta olisi niin ihan TK1 ohjaajan jännityksen poistamisen takia? Miksei myös AVO1, sillä ne liikkeet on kuitenkin meillä jo aikalailla hanskassa..
- Agility: 2-luokkaan. Nyt sieltä olisi kiva saada ainakin pari nollaa, mutta viime vuodesta oppineena en toivo liikoja. Aktiivinen yrityskin on eteenpäin! :D
- PK: Tottis kisakuntoon. Jälkiä, jälkiä, jälkiä.. Tasaisempaa suoritusta hakemaan metsästä. Katsotaan startataanko ikinä jäljellä, mutta treenataan nyt edes!