Tokokoe nro1

Tänään se päivä sitten oli. Ihka ensimmäinen tokokoe! Aamulla mahassa väänti, oksetti ja oli yleisestikin paha olla. Kaikkia mahdollisia kauhukuvia maalattiin seinille, sellaisiakin joita ei ikinä voisi Hutille kuvitella sattuvan. Mut hei, pessimisti ei pety! Ja eläimiähän nää sitten lopulta on..

Eniten jännitin paikkamakuuta, koska siinä on aina mahdollista, että siinä häiritään toisenkin koirakon suoritusta. Huti ei ole ikinä paikkamakuusta lähtenyt, se ei ole missään nimessä aggressiivinen eikä muutenkaan ole reagoinut niihin häiriöihin, joita sille on tehty, mutta koskaan ei voi tietää ja niin edelleen... Oltiin viimeinen alo-luokan koirakko eli juuri päinvastaista mitä toivoin mielessäni. Toisaalta, ei se sitten loppujen lopuksi edes haitannut! :-D Mutta mennään pisteisiin, perässä tuomarin kommentteja pistemenetyksistä.

Paikalla makaaminen ryhmässä 1 min - 9,5 (Lopun perusasento vajaa)
Seuraaminen - 9,5 (Joissain kohti painoi ohjaajaa, mutta vain pienissä pätkissä)
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä - 10 
Luoksetulo - 10
Noutoesineen pitäminen - 9 (Koira otti askeleen ohjaajaa kohti noutoesineeseen tarttuessa, mutta koira ihailtavan aktiivinen kapulaa kohtaan ja ohjaaja antaa ja irrotuttaa kapulan rauhallisesti.)
Kauko-ohjaus - 10
Estehyppy - 10
Kokonaisvaikutus - 10 (Ihanan aktiivinen koira, jolla on jatkuva kontakti ohjaajaan ilman suurempaa käskytystä. Ei selvästikään välitä ympäristöstä vaan tekeminen on tärkeintä.)

= yhteensä 194,5 pistettä, 1. palkinto, kunniapalkinto sekä luokkavoitto!

Eli se meni melkolailla niinku Strömssössä! Tuomarina Heli Kelhälä, joka kyllä arvosteli avokätisesti, mutta pidin todella paljon siitä, miten kannustava sekä positiivinen hän oli jokaista koirakkoa kohtaan. Paikkamakuun jälkeinen perusasento on ollut monesti ongelmana, koska aina pidemmän paikkamakuun jälkeen on ollut tahmeampaa se ylösnouseminen. Tämä treenilistalle!! Itse kriittisesti katsottuna olisin ottanut seuraamisesta yhden pojon vielä pois, koska kahdesti pudotti kontaktin sekä vähän edisti alussa. Tosin, eihän alokkaassa niin raa'asti arvostella, mutta itse olisin ymmärtänyt pienemmätkin pisteet. Noutokapulan pitämisen pistemenetys menee omaan piikkiin, menin turhan kauas koirasta vaikka tiesin, että jos menen liian kauas niin Huti tulee ottamaan askeleen eteenpäin. Kympin liikkeet oli siistit, jos oikein haluan viilata niin kaukokäskyissä ei istumaan noustessa noussut yhtäaikaa molemmilla jaloilla hypähtäen kuten koiralle on opetettu. Mutta nopea se oli silti ja niistä saatiin kyllä kiitosta! Vingahduksen päästi estehypyssä ennen hyppyä ja muistaakseni sivullesiirtymisessä eli siitäkin olisi pojon voinut pois ottaa. Mutta todella ylpeä olen siitä, ettei niitä ääntelyjä tullut enempää! Se oli jo yksi voiton asia tuossa kokeessa!

Kaiken kaikkiaan siis onnistunut koe, Huti oli ihan hyvässä vireessä ja kyllä sieltä treenilistaan sai täytettä! Jännitystä lievensi hyvä kisailmapiiri sekä loistavat tuomari, liikkuri sekä muut toimitsijat. Eiköhän me uskalleta mennä vielä uudestaankin! :-)

Tauko kuitattu!

Aurinkoisia päiviä näkyy tulevan vain aina lisää ja lisää, ihan superia! Kevät lähenee hiljalleen ja kohta päästään korkkaamaan jälkikausi! Rippukin saa enemmän tekemistä eikä rajoitu vaan ulkoiluun ja pieneen höntsäilyyn.

Hutin kanssa palattiin 3,5 kuukauden kisatauolta viime viikonloppuna ja nyt oli koira hieno! Ihan oikeesti hieno. Ongelmanahan meillä on ollut, että Hutin 2o2o-kontaktit on aina kisatilanteissa muuttuneet Hutin puolelta juoksareiksi ja se on aiheuttanut turhautumista. Se turhautuminen, kun treeneissä koiraa ei saa tekemään niillä samaa virhettä, mutta kisatilanteissa ne sitten näkyy. Nyt pieni eläin teki kuin treeneissä jokaisen kontaktin (toki itse aika voimakkaasti kehoitin koiraa jäämään alasmeno-osalle..) ja se oli meidän voitto se! Ekalta radalta napsahti yksi rima (reagoi minun vauhdin muutokseen) sekä yksi kielto (olin koiran linjalla ja vauhti stoppasi rajusti) ja tokalta sitten perinteinen hyl, jossa oma linja huono niin koira meni hypyn ohi. Mutta ihan törkeen mukavia ratoja, kun ne ei ollut perinteisiä ykkösen "päästä-päähän-ja-takaisin"-tyyppisiä ratkaisuja. Vihaan niitä, koska koira saa ladottua ihan älyttömän vauhdin ja mä jään vikisee sinne perään. Ja toki jos sitä vauhtia saa ladottua niin saattaa ne pysähdykset kontakteilla unohtua.. Mahdollisesti siis vihaan niitä vaan sen takia, etten osaa koiraani kouluttaa niihin. :-D  Pääsiäisenä olisi kisat tiedossa, katsotaan josko siellä saataisiin nauttia taas koiran näteistä kontakteista ja ohjaajan vääristä linjoista. Tässä kun on ajatellut, että luoja päästäkää meidät pois jo sieltä ykkösluokasta niin toisaalta ajattelee, että ei meitä vielä pidä päästää pois mistään, kun perusasiatkin välillä rakoilee. Nooh, ehkä jonain päivänä!

Viime sunnuntaina käytiin epävirallisessa tokokokeessa, kun meillä nyt lauantaina olisi tiedossa ekat viralliset tokokokeet.. Kaikki liikkeet meni oikeastaan ihan hyvin, seuraamisessa sekä estehypyssä piippasi jonkun kerran ja liikkeestä maahanmenon loppu perusasento vajaa. Liikkurin kanssa ei olla päästy tekemään niin siltä kantilta oli kiva saada varmistus, että ei sitä edelleenkään kiinnosta muut ihmiset siinä lähellä. Itseä toki se ääntely häiritsee, mutta sitä on tosi vaikea lähtä kitkemään. Treeneissä on helppo pitää kriteerit yllä, mutta kun lähdetään kisatilanteeseen, jossa itseä jännittää ja koira korkeassa vireessä niin sieltä sitä ääntä vain lähtee tulemaan. Ja kun ei oikeen voi siinä liikkurille ja tuomarille sanoa, että hei otetaanpa uusiksi, kun tää apina ääntää tai hei, oottakaapa jokunen hetki, että saadaan ehkä rauhoitettua tilanne ja hiljainen lähtö. Toisaalta joku vois jättää menemättä silloin kokeeseen, mutta toisaalta mä tavoittelen Hutin kanssa TK2-koularia, joten ehkä ne niissä alemmissa luokissa kestää sen pienen piippauksen. Ja ehkä se on mulle isompi mörkö ja virhe kuin todellisuudessa onkaan. Mutta toisaalta pyrin ajattelemaan, että tuosta koirasta ei ainakaan saa haluttoman näköistä tekemälläkään! Sen näkee ja kuulee myös muut :-D

(Välihuomiona itselleni, kun tätä tekstiä tässä kirjoitan, että pitäiskö mun joskus keskittyä siihen kouluttamiseen, kun on kontaktiongelmaa ja piippausongelmaa ja mitäs muuta meiltä löytyykään...) 

Rippu on voinut hyvin. Parisen viikkoa takaperin oli isompaa jäykkyyttä havaittavissa, kun parina päivänä ulkoiltiin hieman enemmän kerralla (3-4 h) vaikkei itse ulkoilu niin kovaa tykitystä ollutkaan. Ollaan venytelty ja hierottu ja kokonaisuutena vaikuttaa ihan hyvältä, kun tietää mitä välttää.  Kun hypyt ajoittuu lähinnä sänkyyn, sohvalle tai autoon niin hyvin kestää!

Ylös, ulos ja lenkille - Mutta kuinka monesti ja miten paljon?

Alkuillasta nuokuttuani sohvalla ajattelin, että en millään jaksaisi lähteä ulos koirien kanssa. Mutta siinä koiria katsellessani tuli taas ajatus, että onko se nyt koirien syy, jos omistajaa laiskotuttaa tai onko oikein, että koira siitä kärsii? (Tosin, ne ei olisi kuolleet siihen vaikka eivät iltalenkille olisi päässeetkään. Ajattelin tässä jos kyseessä olisi toistuva ilmiö, kun koiran liikunta/aktivointi skipataan.) Ei se nyt hirveesti vaadi kävellä sitä kolmea varttia ja tadaa - koirat oli huomattavasti tyytyväisempiä, kun saivat vielä lenkin jälkeen kupun täyteen evästä.  Ajatus siitä, että noilla koirilla ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin se, mitä minä niille pystyn tarjoamaan. Ja haluan tarjota kuitenkin niille parasta mahdollista elämää. Ja no, lenkin alussa laiskotutti, mutta jälleen kerran ne kilometrit menivät aikalailla huomaamatta ja loppujen lopuksi mieli oli pirteä ja hyvä. 

Meillä koirat ovat oppineet saamaan liikuntaa päivittäin. Välillä sitä miettii, että olisi varmaan ollut hyvä opettaa selvemmät lepopäivät, mutta toisaalta - kyllähän nuo pakon edessä ovat sen päivän tai neljä ilman suurempia liikuntoja. Ne osaa olla vaan sitten vähän rasittavampia.

Miten paljon meillä sitten liikutaan? No, toki se riippuu monestakin tekijästä. Paikkakunnasta, päivän aikataulusta, säästä ja omistajan mielentilasta. Tällä hetkellä sanoisin, että normaalina päivänä tyttöjen ulkoilumäärä menee siihen 1,5-2 tuntiin. Yleensä päivään kuuluu kaksi lenkkiä ja ainakin toiseen lenkkiin vapaana juoksemista. 

Ouluun muutettaessa ollaan päästy treenaamaan huomattavasti paremmin. Hutin kanssa käydään hallilla kolmisen kertaa viikossa ja kerrallaan sinne uppoaa helposti se 1,5 tuntia, kun lasketaan mukaan lämmittely, treeni ja jäähyttely. Rippu ei tällä hetkellä treenaa säännöllisesti vaan pääsääntöisesti sen aktivointi tapahtuu lenkeillä ja kotona tapahtuvien pähkinöiden selvittämisellä. 

Tottakai meilläkin on niitä päiviä, kun ei kiinnostais mikään lenkille lähtö tai aikataulu on sen verran tiukempi, ettei vaan (muka) pystykykene. Se on 30 minuuttia remmin nokassa ja that's it. Mutta se on ihan okei! (Vaikka tuollaisina päivinä murehdin sitä, miten se ei olisi muka okei meidän kohdalla..) Sitten kun aurinko paistaa ja on ihana keli, ei me malteta pysyä kotona vaan ollaan liikenteessä ja koirat makaa raatoina sohvalla kuorsaamassa jo klo 18.

Ollessani opiskelija, koirat monesti saivat vain yhden lenkin päivässä. Jos aamulla oli kahdeksaksi kouluun meno, koirat saivat ruhtinaallisen 10 minuutin pissimutkan. Ihan puhtaasti itsekkäistä syistä, mutta niin ne vain selvisivät ja kotikin pysyi ehjänä! Sitten koulun jälkeen, jos siis oli täysi koulupäivä, ne pääsivät pidemmälle lenkille, mutta yhden kerran taktiikalla mentiin pitkälti. Tuolloin kyllä keksin huomattavasti enemmän aivotyöskentelyä niille, lähinnä erilaisten temppujen merkeissä.

Monena iltana olen kokenut niitä hetkiä, kun ajattelen, etten tarjonnut tytöille tarpeeksi tänään. Liian vähän liikuntaa, liian vähän tekemistä ja liian vähän yhdessäolemista. Siitä harmistuneena ja sisuuntuneena seuraavana päivänä tarjoan sitten huomattavasti enemmän aktiviteetteja. Ei sillä, että koirat tajuaisivat toisen päivän korvaavan jonkin toisen. Enemmänhän tässä taistellaan oman mielenrauhan kanssa. 

Tämän päivän osalta voin rauhallisin mielin vaipua sängyn pohjalle ja taputtaa koirat viereen makaamaan. Tai oikeastaan ne on jo sängyssä valmiina. Käsken ne siitä pois päiväpeitteen oton ajaksi ja hyvä kun itse kerkeän peiton alle, on kaksi malinuaata jo kyljissä kiinni. Tunti tuosta, on kaksi malinuaata ketarat ojossa leveyssuunnassa. Yöllä heräät siihen, kun ei oo peittoa, kun kaikki on Ripun alla ja se ei hievahdakaan vaikka miten tönii ja yrittää vetää peittoa pois sen alta. Aamulla herätään taas siihen, kun Hutin pylly on naaman vieressä ja karvoja naama täynnä. Liikuntaakin enemmän meillä on siis sitä yhdessäolon riemua!

Ehkä viimeinen malinois

Oon pohdiskellut sitä, mikä tulee olemaan seuraavan koiran rotu. Uutta koiraa ei ole suunnitelmissa useampaan vuoteen, mutta aina voi pohdiskella. Olen sanonut, että malinois olisi minulle Se rotu, mutta tässä kun on katsonut (vain) kahta yksilöä, oon ruvennut miettimään, että onko sittenkään.

Ei sen takia, että enmänäittenkanssapärjääjanääonrasittavia vaan sen takia, että Huti on ollut koirana enemmän kuin olisin voinut toivoa. Rippu oli ja on osittain haastava terävyytensä ja epävarmuuden takia, mutta ennen Hutia en ajatellutkaan, että se mitään haittaisi. Nyt kun toinen koira on oikeasti helppo, jonka kanssa kaikki on ollut kuin tanssia, on ruvennut miettimään, että arvostanko loppujen lopuksi koirassa enemmän sitä helppoutta. Ei sillä, etteikö malinois voisi olla helppo tai joku muu rotu välttämättä olisi aina sen helpompi, mutta pointti varmasti tulee selville. Se, että Hutista tuli helppo niin mietin, että sen oikeanlaisen kouluttamisen sijaan kävikö mulla vaan hyvä tuuri.

Kun miettii meidän lajivalikoimaa, saattaisi kysäistä, että miksi malinois, kun eihän me mitään suojeluakaan harrasteta. Ja vaikka nykyään useimmat kasvattajat myyvät pentuja myös muita lajeja harrastaviin koteihin, tulee väkisinkin ajatelleeksi, että niin no miksi mä tämmösen koiran oon ottanut, kun en mä mitään "järkevää" tän kanssa tee. Ikinä tuota ei ole minulle suoraan sanottu ja tiedän, että esimerkiksi koirieni kasvattajan silmissä me ei olla yhtään vähäpätöisempiä vaikka me aksataan tai tehdään tokoa vaan aina tärkeintä on ollut se, että ollaan onnellisia - minä ja koira. Ehkä joidenkin ihmisten ajatus siitä, että suojelu olisi (vaikkei oikeasti ole) ainoa fiksu laji tämmöisen koiran kanssa, on jäänyt huhuilemaan takaraivoon. "Mukava koira vaikka agilityyn tai tokoon"-lausahdus saa itsessäni aikaan sen ajatuksen, että koira on ihan kiva, mutta silti vähän huono, koska ei siitä ole siihen suojeluun. Vaikkakin ymmärrän sen, että suojeluun tai montsuun koiralta vaaditaan ominaisuuksia, mitä tokossa tai agilityssa ei vaadita. Tai facebookista bongattu lausahdus malinoisin agilityvideon alle "Miksi ihmeessä sä harrastat tommosta hömppää koiran kanssa??" Ei ollut minun video, mutta malinoisin kanssa aksaa tekevänä vähän nostatti kulmia.

Miksi sen pitäisi olla malinois? Miksen voisi ottaa rotua, jonka jalostusta ei mietittäisi monesti yhden lajin ominaisuuksia silmillä pitäen? Samalla tavalla voisi ajatella, että enhän minä ottaisi mitään metsästyskoirarotua, jos en metsästä, koska se ei pääse toteuttamaan itseään. Mutta toisaalta, malinois on joka paikan höylä ja sen kanssa voi tehdä lähes tulkoon mitä vain, koska koiralla on yleensä motivaatio tekemiseen yleisesti eikä tiettyä asiaa kohtaan.

Rakastan harrastaa noitten kanssa. Tykkään siitä tulisesta luonteesta ja potkusta, mitä niistä löytyy. Mutta miksei sitä voisi löytyä toisestakin rodusta? En ole tutustunut tarpeeksi muihin rotuihin, mutta esimerkiksi kisakentillä katsoessa bordercollieita, en saa sellaista vau-elämystä. Kuitenkin koen, että pitäisi olla edes jonkinlainen fiilis siihen rotuun, noin niinkuin yleisestikin.

Mutta sitten päästään siihen, että onhan se luojan lykky, että belgeistä löytyy eri muunnoksia! Ei tarvisi mennä kovin vieraille vesille, jos päätyisi seuraavaksi vaikka gronttuun tai tervuun. En sano, että niiden kanssa pääsisi mitenkään helpommalla tai malinois olisi noihin verrattuina jotenkin hankalampi tapaus, mutta ainakaan muita muunnoksia ei ole niin lokeroitu tiettyyn lajiin. Kyllä sieltäkin varmasti löytyisi se hörökorvainen, niukkaturkkinen yksilö, joka saa tunteet kuumumaan - hyvässä ja pahassa. ;-)

Onneksi tilanne ei ole vielä ajankohtainen. Ehkä hyvä välillä kyseenalaistaa sitä, minkä luuli toimivaksi ja varmaksi. Onni on, että minulla on kaksi kivaa koiraa, joista toisen kanssa minulla on toivon mukaan monia harrastusvuosia jäljellä. Nyt voidaan nauttia matkasta ja siitä, millaisia me ollaan tiiminä. Tähän ei tarvita tällä hetkellä mitään lisää.

Katse eteenpäin

Oho. Kuukaudet meni vain ja uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa. Loppuvuosi oli tapahtumarikas, mies palasi ulkomailta, tehtiin reissu ja muutettiin uudelle paikkakunnalle. Nyt on päästy rauhoittumaan ja menemään kohti uutta. Mutta ennen sitä uutta, käydään nyt vähän läpi vielä viime vuotta..

Viime vuosi oli tuloksellisesti huono. Hutin kanssa tehtiin toukokuussa BH ja kisattiin agilityssa, josta irtosi 2 x luva. Tavoitteena oli päästä sinne 2-luokkaan, mutta ehkä tänä vuonna.. Huti on mieletön koira, jonka kanssa on ihana harrastaa. Kisoissa ongelmaksi on muodostunut viretila, jolloin ne treeneissä niin kauniit kontaktit eivät olekaan niin kauniita. Se aiheuttaa välillä harmaita hiuksia, sillä on turhauttavaa treenata ja kisata, koska treeneissä en saa koiraa tekemään virheitä hetsauksesta yms. huolimatta. Toisaalta, meillä on kyllä kisoissa aina kivaa ja kuten sanoin, Hutin kanssa on ihana harrastaa. Ehkä se vire tasoittuu, kun saadaan vaan yhteinen rytmi päälle. Ja en tietysti voi syyttää tuloksista vain Hutia, sillä on siellä jokunen rata mennyt hitaan ohjaajan piikkiin..

Tokokin meidän piti startata, olin syksylle bongannut yhden kisan ja töiden puolesta saanut siihen vapaan.. Kunnes sitten tajusin, että kyseessä oli hallikisa ja Huti oli siihen mennessä treenannut tokoa kerran hallissa. Koin, että se ei olisi reilua koiralle eikä minun hermorakenteelle, kun Huti on tehnyt halleissa aktiivisesti agilitya. Niin minä sitten jänistin! Kato, kun eihän tässä kiire..

Ja sitten tämä toinen tapaus.. Voi Rippu. Treenattiin kesällä agilitya, kunnes rupesin huomaamaan, että se hyppää vähän huonosti. Hierottiin, ja olihan se pahasti jumissa. Hieronnoista huolimatta hyppy oli huonoa ja syksyllä huomasin, miten jopa autoon meneminen ei ollut sulavaa. Treenit lopetettiin ja koiran elämää kevennettiin, omaan silmään parannusta tapahtui. Loppuvuodesta Rippu alkoi ontumaan toista etujalkaansa eikä se viikon levon jälkeen mennyt pois, joten vietiin koira taas kuvauksiin. Etuosa edelleen kunnossa, kyse vain revähdyksestä. Valitettavasti eläinlääkäri löysi sivulöytönä spondyloosin niska- ja lannerangasta. Osasin epäillä jo spondaria, koska viime vuoden aikana koiran liikkuminen meni selvästi jäykemmäksi ja hieronnoissa se oli aina tosi jumissa vaikka hierontaväli olisi ollut lyhyt. Agility Ripun osalta siis jäi, mutta onneksi sulanmaan aikaan voidaan tehdä jälkiä edelleen. 

No, mitäs me tänä vuonna? Ripulle toivon vain vaivatonta elämää eli ts. se pystyy juoksemaan ja liikkumaan lenkeillä ihan normaalisti, ilman kipuja. Niin kauan kuin se ei kipeydy vapaana juoksemisesta, meillä ei ole mitään hätää!

Hutille kait pitäisi jonkinlaisia tavoitteita asetella.. Kävin viikonloppuna kurkkaamassa, että mitäs niissä tokokokeissa tapahtuu (ettei tarvisi mennä niin pelokkaana kokeeseen kuin viime keväänä BH:seen...), että jos sillä saralla aktivoituisi. Mennään nyt helpomman kautta ja tehdään Hutille jonkinlainen lista siitä, mitä kuluvalta vuodelta voisi toivoa!

HUTI
- Toko: ainakin ALO1, jos kiinnostusta olisi niin ihan TK1 ohjaajan jännityksen poistamisen takia? Miksei myös AVO1, sillä ne liikkeet on kuitenkin meillä jo aikalailla hanskassa..
- Agility: 2-luokkaan. Nyt sieltä olisi kiva saada ainakin pari nollaa, mutta viime vuodesta oppineena en toivo liikoja. Aktiivinen yrityskin on eteenpäin! :D
- PK: Tottis kisakuntoon. Jälkiä, jälkiä, jälkiä.. Tasaisempaa suoritusta hakemaan metsästä. Katsotaan startataanko ikinä jäljellä, mutta treenataan nyt edes!

Sinne meni

Neljän kuukauden hiljaiselo päätetään Huti-videolla! Vielä en analysoi sitä, mikä jäi kesällä tekemättä tai saavuttamatta vaan nyt voidaan vähän fiilistellä kuukauden takaista Hutia.

Ja vaikka video onkin Hutista niin Rippu kuorsaa sängyllä vallan tyytyväisenä. Elossa siis ollaan, ihan jokainen!

Hylätystä hyväksytyksi

14. päivä käytiin Kuopiossa kisaamassa agia kolmen radan verran. Jokainen rata meni hylkyyn, mutta koira oli todella hyvä! Ei pienintäkään ongelmaa kontakteissa eli ei aikomusta tehdä niitä juoksareina ja kuunteli hyvin. Maksikokoisille koirille estevälit olivat hieman lyhyitä sekä tiukkoja välillä, joten jossain kohti minun olisi pitänyt ottaa huomattavasti paremmin koira ohjaukseen. Jossain kohdassa otin sitten liiankin tiukasti.. Lisäksi keppien haku oli hypärillä Hutille tuona päivänä hankalaa, kun olin sijoittuneena sen oikealle puolelle. No, treeniä nyt taas pari viikkoa ja sitten uudestaan kokeilemaan Iisalmeen!

Nurmeksessa käytiin perjantaina BH-kokeessa. Ennen koetta tuntui, että en saanut Hutia sopivaan moodiin ja se hyrräili ympäriinsä eikä keskittynyt sataprosenttisesti minuun. Meille arvonnassa osui ensimmäisenä paikkamakuu, joten en uskaltanut nostattaa hirveästi koiraa ennen suoritusta. Kuitenkin kentälle mentäessä Huti kuin itsestään hoksasi, että jes nyt ruvetaan töihin ja homma käynnistyi hyvin. Paikkamakuusta saatiin arvosana erinomainen, siinä ei ollut mitään ongelmaa. Tarkkaavainen oli ollut ja välillä katsonut suorittavaa koirakkoa, mutta todella levollisen näköinen myös. Seuraamisista saatiin myös erinomaiset, siinä ei ollut muuta moitittavaa kuin että toisessa henkilöryhmässä jätti yhden perusasennon tekemättä, jonka jätin tietoisesti korjaamatta. Paikka, katsekontakti sekä vire pysyi samalla tasolla läpi kaavioiden, joten mitäpä muuta sitä toivomaan. Istuminen myös erinomainen, mutta maahanmeno ja luoksetulo maahanmenon yhteydessä erittäin hyvä. Maahanmeno oli täpäkkä, mutta luoksetuloon lähti tooooodella varovaisesti. Alussa otti laukka-askelia jokusen, mutta sitten muutti raviksi ja hiljaa tuli eteen. Hutilla on ollut epävarmana tämä liike, sen luoksetulo on hyvä, jos sen jättää istumaan, mutta maasta lähteminen on ollut hieman nihkeää. Tämä oli kyllä huonoin luoksari meille ikinä, mutta sellaista se välillä on! Suoritus oli läpi kokeen teknisesti taitavaa ja koira teki innokkaasti töitä. Kaupunkiosiossa ei oikeastaan mitään ihmeitä, muutaman kerran haukahti, kun jätin sen kaupan eteen.. Ei ole pitkään aikaan treenatessa haukahtanut, joten vähän yllätti! Toisaalta koira oli kokonaan uuden kokemuksen keskellä, sillä oli paljon odottamista autossa ja ohjaaja oli jännittyneenä niin ehkä se sitten myös vaikutti. Oli miten oli, BH koe hyväksytty eli Huti on nyt BH Kutinan Xalami!